"Toi ei tuu kestään", mutta "miksi vaihtaa hyvää, kun täydellisellä ei tee mitään"

N. 10vuotta sitten tapasin  mieheni ensimmäisen kerran. Jos rehellisiä ollaan ajattelin, että "ompa idiootti. Täynnä itseään. Entinen lätkänpelaaja ja pelimies, mutta.. Olihan se nyt komee!! ". Miksi siis ei ottais selvää, mitä se on miehiään. 

Alkuhuuma kesti ja kesti. Muistan edelleen miltä toisen näkeminen ja toisen kanssa olo tuntui. Oltiin molemmat tuolloin vielä alaikäisiä, ja asuttiin vanhempien luona  tuohon aikaan. 

Muistan myös, kun ensimmäisen kerran sain kutsun tulla yökylään. Muistan edelleen, miltä se nuoren pojan huone näytti, se mitä syötiin ja mitä telkkarista katsottiin. 

Ensimmäiset kaks vuotta oli kyllä aika haipakkaq, vaikka toisesta tykkäskin enemmän kun liikaa. Onneks kaikella on tarkotus ja jokainen teko ja tekemättömäksi jääneetkin teot, on tehny meistä tälläisen pariskunnan mitä ollaan tänä päivänä. 

Armeija aikana muistan miettineeni kotona yksin, että kyllä se pitää paikkansa, että rakkaus vien jalat alta ja salpaa hengen. Itse nimittäin vietin monet unettomat yöt vain itkiessä toisen perään. 

Kihloihiin mentäessä, moni kyllä onnitteli, mutta samalla myös tuli kuultu niitä "tuo ei tuu kestämään!". Ajattelin jo silloin että paska puhetta, kattokaa vaan!!

Esikoista alettiin odottamaan aina pian kihlauksen jälkeen ja porukat alkoi tajuta että hitto vieköön, nuohan on oikeasti ihan tosissaan. Pian odotettiinkin saapuvaksi jo toista poikaa. Muutettiin omaan asuntoon ja siitä reilu vuosi eteenpäin (-13), juhlittiin meidän häitä. 

Kesällä 2014,meidän perhe kasvoi jälleen, ihanilla kaksospojilla. 

Mitä ihminen voi enään tarvita? On ammatti, aviomies, terveitä lapsia useampi, omakoti ja itsellä on kaikki hyvin... 

Vajaa vuosi kaksosten syntymän jälkeen saatiin tietää, että meille olisi taas siunaantumassa yksi lapsi lisää. 9kk odotuksen jälkeen meille koitti taas vauva aika ja perhe kasvoi 7henkiseksi. 

Nykypäivänä liitot ei enään kestä. Se vaan on kylmä totuus. Ennen oltiin yhdessä halusi tai ei. Ja vielä vähemmän niitä syitä oli lähteä , jos lapsia oli saanut aikaseksi. 

Vauva-aika on raskasta. Sekin on fakta! Miten ihmeessä me voidaan sitten olla vielä yhdessä?meillähän vauva-aikaa on kestänyt 10vuodesta jo aikalailla 6vuotta. Miten me voidaan vielä edes jaksaa saatika ehtiä muistaa toisiamme? No kyllä sitä ehtii, kun oikeasti haluaa. Niin kuin jokaisen asian kanssa,oli sitten kyse elämäntapamuutoksesta, tupakoinnin lopettamisesta tai rahasta, kaikki onnistuu kun asennoituu oikein. 

Meillä ei muisteta ruusuilla, meillä ei tehdä kalliita pihvejä, meillä ei ostella koruja eikä helyjä, jotta saatais toinen tuntemaan olevansa tärkeä. 

Meillä toinen saattaa yllättää tekemällä ruisleivän juustolla ja kinkulla, ilman että toinen sitä osaa odottaa tai pyytää. Joskus jopa siitä kinkusta on vain puoli siivua ja juusto jo parhaat päivänsä nähnyt. 

Meillä muistetaan pienillä kosketuksilla ja halauksilla. Joskus pitkän ja raskaan päivän päätteksi ei itselle tee mieli päästää sitä toista siihen iholle, kun lapsetkin kiehnaa jo 24/7, mutta sekin on ok. Aina i tarvi huvittaa.  

Joskus toinen hommaa yllätyksenä lapsille hoitajan, jotta päästään kodin ulkopuolelle ihan kahden. Niin kuin eilen. 

Nykyään ihmiset luovuttaa liian helpolla. Jos koko ajan ei mennä satalasissa rakkauden ja läheisyyden kanssa, erotaan. Jotkut on yhdessä kiiltokuvan toivossa, jotkut lasten, jotkut haluaa äxöniä elämään ja joillekkin vanha alkaa tuntua jo loppuun kulutetulta, vaikka parhaat päivät on vielä edessä. 

Rakkaus ei ikinä lopu, mutta ihmiset saa sen hiipumaan halutessaan. Suhteeseen täytyy panostaa!! Eihän rahakaan tule ruokaan, asumiseen ja elämään, ellei tee töitä?

Valehtelisin jos sanoisin, että "en oo ikinä halunnu ottaa hatkoja". Oi kyllä olen!! Oon ollu valmis myymään tuon miehen useastikkin, mutta miksi vaihtaa hyvää, koska täydellisellä ei tee mitään?

Pidemmän aikaa on saanut elää ihanan tasaista ja "rauhallista" elämää. Kaikki turha kinastelu ja riitely on turhaa, energiaa vievää aikaa, sempä takia meillä ei oo harrastettu semmosta. Oon oppinut vuosien saatossa olla nalkuttamatta (toki joskus vois pitää turpansa kiinni!!), ja oon oppinut myös ottamaan itselle aikaa, jopa joskus hiukan itsekkäästikin,mutta jokainen ihminen tarvitsee perheajan ja parisuhteen lisäksi vain omaa-aikaa. 

Meidän perhe suuntaa huomenna mökille nauttimaan kesästä. Lasten kanssa kiireetöntä aikaa--pelejä ja hauskan pitoa. Illan hämärtyessä ja lasten nukkuessa me vanhemmat nautitaan lämmin sauna, ehkä yksi kylmä juoma ja ennen kaikkea-- hiljaisuudesta ja toisistamme, ilman arkisia hommia!!

Ihanaa alkavaa viikkoa jokaiselle. Muistakaa panostaa siihen toiseen puoliskoon, vaikka sitten ihan sillä kuivalla ruisleivällä ja hymyllä.  Eiks je?

Sanna

5kk

Niin se aika juoksee. 5kuukautta sitten meidän perhe kasvoi pienellä 3kg miehen alulla. Vauva-ajasta on otettu kaikki irti, koska nyt taitaa meidän vauvailut olla tässä. Katsotaan sitten vuosien päästä uudestaan :)

Näihin kuukausiin on mahtunut paljon. Paljon unta ja hiljaisia sylittely hetkiä. Saattanee siis ymmärtää, että meille on suotu helppo lapsi. Kaikki käy ja kaikki on kivaa, kunhan saa ruokaa ja rakkautta :)

Me jäädään nuorimman kanssa viettämään nyt laatuaikaa, sillä kaksoset jo nukkuu ja isommat pojat lähti isimiehen kanssa iltauinnille. 

Ihanaa lauantaita jokaiselle. 

Sanna

Juhlaa juhlan perään

Oi jestas. En muista koska viimeks olis kävelly korkokengillä yhtä paljon kun tänä viikonloppuna. Samoiten meikin kanssa. En muista koska sitä olis sutinu naamaan näin paljon kun tänä viikonloppuna. 

Tää viikonloppu on menny ihan juhlahumussa. Perjantaina aamupäivästä juhlistettiin siskontytön 4vuotis saappaaisiin astumista. Käytiin salongissa laittamassa kynnet kuntoon ja myöhemmin väkerrettiin hieno prinsessaletti hiuksiin. Kaiken kruunas ravintolassa syöminen. Muistan vieläkin tämän neidin syntymän, kun eilisen päivän. Ja nyt siitä on jo hurjat 4vuotta. Tämän neitosen kanssa ei kyllä tylsäksi tuu aika. Tätin tättähäärä <3 Lemppari tyttö!

Perjantai jatku juhlatunnelmalla, mutta ilman lapsia. Mä nimittäin suuntasin kohti kaupunkia, pussillinen vaatteita mukana. Pian seuraan liitty pussillinen juotavaa ja ihanaakin ihanampi Hanna-Kaisa. 

Kuinka moni voi sanoa löytäneensä ystävän somesta? Mä ainakin!

Vaikka välillä somessa roikkuu jos jonkin sortin ihmisiä, voi sieltä tallustella sun elämään joku jota et ikinä osannut odottaa. Hassua että samasta kaupungista löytyy samanlainen ihminen kun sinä. Kiitos mukavasta illasta nainen!!

Istuttiin tosiaan iltaa rantakadun hulppeessa rantanäkymä asunnossa ja nautittiin. Illalla suunnattiin kaupunkia kohden liikennevalobileisiin ja heittäydyttiin hurjiksi. Me nimittäin siemailtiin lähes koko ilta jäävettä ja tansittua tuli niin, että tuoliin piirtyi oman hanurin kuva. 

Lauantai jatku aika väsyneenä, mutta onneks kuolema kuittaa univelat. 

Tänään tulikin sitten herättyä jo todella (lue:liian!) varhain, lasten toimesta. Eipä se mtn haitannu, koska uudet juhlat kolkutti jo ovella. Miehen sisko ja anoppi oli tulossa meille aamusta, kun lupasin laittaa niille hiukset ja naamavärkin juhlakuntoon. Ite olin pakkelit naamalla jo klo 7 jälkeen. Ja hyvä niin. Meinas nimittäin tulla kiire. 

Hassua,  että joskus sitä on jaksanu laittaa itteensä joka päivä. Tai ei se välttämättä oo edes siitä jaksamisesta kiinni, mutta silti..siltikään ei sitä tuu enään meikattua ja laitettua niin kun ennen. Mun mielestä itsestä huolta pitäminen ei oo pahetteeks. Kyllä aina jtn tulee tehtyä, mutta ei nyt kuitenkaan samallalailla kuin viikonloppuna tai ennen. 

Niin kun perjantainakin puhuttiin Hannan kanssa. Miksi äidin pitäis näyttää nuhjuuntuneelta ja siltä, kuin se ei muistais itseensä ollenkaan?

Mä olen kerran saanut kuulla kommentin :" sä näytätkin ihan äidiltä!". En tiedä kuinka sen olisin ottanut? Hyvällä vai pahalla? Mene ja tiedä :) 

Nyt on siis takana myös yhdet rippijuhlat ja seuraavat kemut taitaakin olla meidän kaksosten 2vuotis bileet. 

On se ihana välillä laittaa pikkasen parempaa päälle ja lähteä ihmisten ilmoille. Mutta ei tuo ees taas hyppääminen voittoa vie. Mielummin mä istuskelen kotosalla viikonloppuja ja kuuntelen kuinka lapset huutaa jo 50.kertaa peittelemään. Sitä ei voi kieltää, etteikö tälläiset irtiotot tee hyvää. Todellakin tekee!

Tällä hetkellä olo on "kaikkensa antanu". Mies kuorsaa jo vieressä ja lapset höpisee hiljaa unissaa, joten taidampa itsekki laittaa silmät kiinni. 

Ihanaa alkavaa viikkoa. Tämän viikonlopun bilehiiri kuittaa. 

Älä valita, sähän oot "vaan" kotona

Facebookissa pyörii mahtava linkki, jossa vaimo jättää miehensä ja lapsensa. Jos et oo vielä kurkannut kurkkaa ihmeessä. 

http://arvostettu.com/hanen-vaimonsa-jattaa-hanet-ja-lapset-riidan-jalkeen-kaksi-paivaa-siita-vaimo-saa-taman-kirjeen/

Itse oon aloittanu kotiäitiyden keväällä v 2010. Toisen lapsen syntymän jälkeen jatkoin luonnollisesti kotona oloa taas "ainakin" äitiysloman verran. 

Myös mä oon saanu kuulla niitä kuuluisia "mitä sä valitat, sähän oot vaan kotona?"

"Miten sä voit olla väsyny, sähän oot vaan kotona etkä käy töissä? Kävisit töissä niin tietäisit kuinka raskasta se on!". Diipadaapa!!! Paskaa sanon minä.

Yksikään ihminen, joka ei oo kokenu kotiäitiyttä (tai vastasuudessa koti-isyyttä), ei tiedä mitä se "vaan kotona oleminen" on.  Ymmärrän täysin vanhempia, jotka jatkaa työelämässä heti äitiysloman jälkeen. Se ei tee siitä vanhemmasta yhtään sen huonompaa kun vanhemmasta, joka on kotona sen 3vuotta jonka yhteiskunta huimasti tukee. 

Meillä toisen lapsen ollessa 10kk, mä painelin duuniin ja mies jäi kotiin lasten kanssa. Uskokaa tai älkää, en sen jälkeen kuullut noita hermoja raastavia "miten niin sä..et sä voi.. Sähän vaan oot kotona."

Tuolloin meillä ainakin mies tajusi, että ei siellä kotona maata soffalla, selailla facebookkia ja juoda päiväkaffeja hillomunkkien kanssa. 

Itse oon ollut nyt enemmän tai vähemmän jo seitsemättä vuotta kotiäitinä. Voin käsisydämellä sanoa, että nautin lasten kanssa kotona olemisesta. Saat itse suunnitella menoja (toki lastenehdoilla, mutta kaikki onnistuu tarvittaessa jos siihen asennoituu!). Saan tehdä päivälliseksi juuri sitä ruokaa kun mua sillä hetkellä huvittaa syödä ja vieraita voi olla kylässä vaikka aamusta iltaan, koska mähän oon "vaan" kotona.

Moni kuitenkin unohtaa sen mun itse työn. LAPSET.

Tällä hetkellä meillä asustaa 3vaippaikäistä. Vaihdan n. 15vaippaa päivässä. Viikossa se tekee n. 105vaippaa ja kuukauden saldo on reilut 400vaippaa. Lisäksi mun työ vaatii myös takapuolien pyyhkimistä ja nenän niistoa. Ruokalautasia mä laitan valmiuteen päivän aikana n20.  Ulos lähtiessä  puen kylminä aikoina 6hanskaa ja 4hanskaa mun pitää auttaa kunnolla ettei ranteet palellu. Ulkohousuja, takkeja, kenkiä, pipoja.... Jossain vaiheessa jollain tulee taas vessahätä tai vaipan vaihto on edessä jolloin vaatteet riisutaan ja puetaan uudestaan. Sama homma toistuu kun tullaan sisälle. 

Ja onhan se kiva kulkea puhtaissa vaatteissa. Pesukone tulee laitettua päälle joka päivä, joka ikinen päivä, 2kertaa.

 Sitten ..tosi kurjaa tää nykypäivä, kun ei ne pyykit itsestään hyppää kuivaustelineelle ja sen jälkeen vielä viikattuna kaappiin, täytyy siis sekin tehdä. 

Ai hitsi!! Muistat juuri että makaronit kiehuu pohjaan ja lähdet ottamaan niitä pois liedeltä. Huomaat että eilistä kastiketta ei olekkaan tarpeeksi, joten alat tehdä sitä. Välillä halit ja pussaat ja välillä autat juuttuneiden legojen kanssa. Välillä kurkit ulos ikkunasta, että isommilla lapsilla on kaikki hyvin ja leikit sujuu. 

Ajattelet hetken istahtaa, tavallisesti mun istumapaikka on lastenhuoneen lattialla pikkuautojen ja legojen seassa. Huomaat kuitenkin, että puhtaat viikatut pyykit on levitetty lattialle. -->Seuraavan "työtehtävän" kimppuun. Lapset huutaa jo nälkäänsä ja väsymystä. 

Ruokailujen jälkeen lapset (pienimmät) menee nukkumaan, jolloin mulla alkaa "vapaa-aika". Siihen sisältyy mm. Ruokailun seurauksena tulleen kaaoksen siivous. Lelujen keräystä. Isompien lasten kanssa olemista ja puoliksi kylmettyneen päiväkahvin juomista. 

Tässä on vain murto-osa mun päivästä, jolloin oon "vaan kotona".kaiken tämän keskellä, mun itse täytyy tehdä tämä kaikki myös itselle--käydä vessassa, pukea, syödä, laittaa vähän  naamavärkkiä ja hiuksia ojennukseen sekä muistaa suoda vain itselle pieni hetki päivässä. 

Useimmiten kaikki tää onnistuu meiltä ilman minkäänlaista ongelmaa. Koti on siisti, ruoka valmiina ja lapset tyytyväisiä. Mutta joukkoon mahtuu myös niitä ei niin hyviä päiviä. 

Mitä ihmiset on sitten sanomaan, varsinkaan jossei niitä lapsia ole? Tai mitä se auttaa, jos sulla ei energiaja hermot kestä sitä "vaan" kotona olemista,niin painella mielummin töihin, helpottuuko se elämä kerta heitolla?

Itse oon nähnyt myös tämän puolen. Lapsiperheellisenä itse koin työlläämäksi kuskata lapsia hoitoon ja tehdä vuorotyötä samaan aikaan.  Piti sumplia työvuorot, piti kattoa ettei isännän kanssa olla samaan aikaan yövuorossa. Piti olla varavaatteet ja kuravaatteet joka lähtöön. Piti herätä kukonpierun aikaan ja yrittää saada pakka kokonaisena edes sinne hoitoon ja töihin. Sen jälkeen piti hoitaa hommat ja kotona odottikin jo aamusta jäänyt kaaos. Sama homma jatku päivästä toiseen.  Ok, toisille tää vaihtoehto on parempi kun kotiäitiys/isyys, itse nautin enemmän kotona "työskentelystä" lasten kanssa. 

Tänä vikonloppuna mä päätin, että on mun vuoro heittää aivot narikkaan ja lähteä hetkeksi pois "työpaikalta". Eihän kukaan ihminen jaksa painaa duunia 24/7/365? Oli se työpaikka sitten kotona tai jossain muualla. Hanna-Kaisa, Perjantaina siis tanssitaan ja nautitaan. Sen me äidit ollaan ansaittu. 

En siltikään vaihtais tätä työtä mihinkään. Kotiäitiys on maailman paska palkkaisin työ, mutta samalla maailman palkitsevin. Se millä asenteella aijot sun työn suorittaa, on itsestä kiinni.

Kuinka muut kokee tän? Onko teidän mielestä äideillä oikeutta "valittaa" ja haluta omaa-aikaa?

Voiko ihmisille oikeasti sanoa "itsepähän oot lapset hankkinu, joten itsepähän ne saat hoitaa"?

Sanna

Saako äiti harrastaa liikuntaa tavoitteellisesti?

Oon aina rakastanut liikkua. Muistan kuinka lapsesta asti meillä on kotona ulkoiltu, paljon! Enne lapsia rakastin ulkoilla. Kesäisin oli ihana ottaa pyörä alle ja lähteä vain polkemaan. Syksyisin sai haravoida ja kasata lehtiä. Talvisin lasketella ja luistella sekä kolata lunta. Keväisin sai alkaa hakata jäätä ja jäädä nauttimaan kahvin auringonpaisteeseen. 

Salilla tuli käyty välillä ihan vain muodonvuoksi. Eipä sitä silloin oikein tiennyt kuinka sitä treeniä tulis tehdä oikea oppisesti, mutta pöäasia että liikkui. 

Nyt lasten tulon myötä, liikunta on mukana samallalailla kuin ennenkin, mutta lihasten kanssa treenatessa on jonkinnäköinen tavoite ja tietämyskin. 

Mutta.. Onko äideillä oikeutta alkaa harrastaa liikuntaa tavoitteellisesti? 

No totta hemmetissä on!

Sain muutamia kuukausia sitten mahdollisuuden kertoa ilta-sanomissa oman kokemuksen "liikuntaa harrastavana suurperheen äitinä". Kuinka moni on joskus sanonut tai edes ajatellut, että 

"en voi harrastaa liikuntaa koska mulla on lapsia."

"En voi lähteä salille koska lapsille ei ole hoitajaa."

"En pysty saamaan tavoitteita koska en jaksa alkaa tehdä erikseen lapsille ja sitte itselle ruokaa."

"En mävoi koska oon niin väsyny."

Jep. Kaikki on jollain tasolla ihan totta, mutta TEKOSYITÄ!!

Miksei liikuntaa voisi harrastaa jos on äiti? Liikunta on yksi todella suuri energian lähde. Ilman liikuntaamä olisin kävelevä kuollut. 

Moni kysyy multa kuinka voin olla niin energinen ja jaksan liikkua. Jos rehellisiä ollaan, mä en todellakaan ole aina virkku. Mm tänään meidän toinen kaksosista päätti herätä jo klo 5.20, joten eipä siinä ollut vaihtoehtoa B"nukun", vaan silloin noustiin.  Siitäkin huolimatta, mä suoritin päivän jumpat kotona lattialla. Kovat oli suunnitelmat lähteä mäkijuoksemaan lähipuiston mäkeen, jolloin isommat lapset olis päässy myös leikkimään lähipuistoa kauemmas. Toisin kävi! Joskus on kuitenkin niitäkin aamuja kun mä vaan nappaan aamulla aikasin heränneet lapset mukaan ja lähden lenkille. Silloin muut saa jatkaa isin kanssa unia ja me aamuvirkut herätään uuteen päivään raikkaassa ilmassa. 

Tässä kuvassa lenkille ollaan lähdössä klo 6.50 (huoh!! Väsy oli kova, mutta kotiin tultaessa ihana fiilis.)

Nykypäivänä ihmisille asetetaan kamalat paineet. Liikuntaa täytyy alkaa harrastaa jo 2vkoa synnytyksen jälkeen ja sun töytyy mahtua tavote farkkuihin jo 3vkon päästä sen jälkee, kun oot kantanu uutta ihmistä sun sisällä ja levittäny lantiota ja vatsanahkaa itsestäs riippumatta. 

Täytyy olla pyöreä pylly ja isot olkapäät. Täyyy mahtua xs kokoseen paitaan ja ihan max M kokosiin housuihin. Ja koon ollessa niinkin "iso", täytyy kaikki niiden housujen alla olla lihasta. 

Täytyy myöntää, että itse oon ajatellut ihan samoin, joka on oikeasti ihan kamalaa! 

Ihmisten ei anneta enään olla ihmisen näköisiä ja kokoisia. Tai annetaan, eihän sua kukaan tuu leikkelemään lehden kansikuvan naiseksi tai mieheksi, mutta paineet ulkopuolelta on kamalat. Oon todella onnellinen, että se suurin fitness hifistely on ohi. Tällä hetkellä osaan arvostaa sitä mitä oon tehny ja myös sitä mitä en oo saanu tehtyä. Pääasia että voi hyvin. Ei se miltä näyttää. Mitta valittaa ei saa, jossei asialle aijo mitään tehdä. 

Itse viiden lapsen äitinä voin sanoa, että liikunnan harrastaminen tavoitteellisesti on oikeasti mahdollista.  Ei tarvitse alkaa punnita ruokaa, ostaa kamalan kalliita PT palveluja ja muuttaa salille. Liikuntaa voi harrastaa myös lasten kanssa. Me käydään paljon yhdessä lenkeillä ja pyöräilemässä. Itse syön ihan samaa ruokaa kuin kaikki muukin talonväki, mutta vältän perunaa, makaronia, leipää yms.. Annoskoko on se mitä lautaselle laittaa. Ei siis mitään puntarihommia, ne on sitä fitness hifistelyä, ei meikäläisen makuun ollenkaan. Ja millaisen kuvan sekin tuo lapsille? En halua edes tietää mitä pienet aikuisen alut siitä ajattelee. 

Herkkuja suon itselleni jos semmoiselle on aihetta, mutta muuten niitä mässäillään vaan herkkupäivänä lasten kanssa :) ja täytyy olla rehellinen ja kertoa, että kyllä niitä herkkuja mässätään välillä arkenakin niin ettei lapset nää ;)

Se että on äiti, ei tarkoita että kaikki aika täytyy pyhittää niille niin rakkaille jälkikasvuille. Ei missään nimessä!! Äidit eivät oo yli-ihmisiä, vaikka jotkut niin väittää. Me ei olla koneita, jotka pystyy kaikkeen ilman että meidän koneet sammuu! Me ollaan ihmisiä, siinä missä muutkin, mutta tekosyyt on meillä kyllä hallussa. Ja onhan lapsilla isä, yhtä tärkeä ja saman arvoinen kuin äiti. 

Tällä hetkellä osaan arvostaa itseäni. 

Täytyy kyllä allekirjoittaa se, että jos pitää itsestään huolta läpi vuoden, oli sitten raskaana tai ei, on sillä suuri merkitys palautumiseen ja jaksamiseen. Itse oon palautunut jokaisen lapsen jälkeen todella hyvin ja nyt osaan arvostaa oikeasti niitä kommentteja joita saan. 

Mitä sitte, Jos ala vasta pömpöttää sektioarven päältä?? Mitä sitten jos sisäreidet on saanu esikoisen odotuksen jälkeen osumaa?? Siinä ei oo mtn ongelmaa, ellet sä itse siitä sellaista tee. Vielä voisi olla itselle armollisempi joissain asioissa,mutta ehkäpä aika tekee tehtävänsä. 

Nyt kaikki kaivaa kuopan ja heittää tekosyyt sinne. Lasten kanssa harrastaminen on ihan huippu hauskaa. 

Kiinnostaisko muita , miten meillä liikutaan? Itse ainakin haluisin kuulla kuinka muut liikkuu? (Lasten kanssa tai ilman).

Iltasanomien jutun voit lukea täältä. Tuu ihmeessä kertomaan mitä mieltä olit. 

http://www.iltasanomat.fi/laihdutus/art-2000001116316.html

3. Hääpäivä

Aika rientää ihan mahdotonta vauhtia. Tänään 13.7 juhlitaan jo 3. hääpäivää. <3  muistan edelleen sen fiiliksen mikä aamulla vallitsi herätessä kaason luota. Edellispäivänä oltiin koristeltu juhlapaikka ja sain monesti kuulla kuinka olin niin rauhallinen. Pelkäsin ehkä itse jo vähän sen rauhallisuuden loppuvan seuraavana aamuna, mutta toisin kävi. Matkattiin kaasojen kanssa ammattilaisten hoiviin juhlahumussa :)

Limusiini tuli hakemaan meidät ja suunnattiin kohti kirkkoa. Voi sitä jännityksen määrää. 

Paappa odotti jo kirkon ovella, jotta sai astella saattamaan mut puoleen väliin kirkonkäytävää.

Alttarilla seistessä, olo tuntui rennolta mutta ihanan jännittävältä. Yksi ainut toive ja pyyntö mulla oli miehelle.

"Katsothan mua silmiin kun sanot TAHDON?"

Mieheltä kysyttiin ensin "tahdotko...?", mutta arvata saattaa, mies vastasi myöntävästi papille, ei mulle ;)

Tästä onkin käyty monet vitsien heitot, että mies saa koko loppuelämänsä kuulla tästä :D

Nooh. Onneksi anteeksi pyynnön se esitti jo alttarilla, koska hoksasi ettei muistanut meidän yhtä yhteisesti sovittua juttua :D

Häät oli niiin ikimuistoiset. Pienet, rennot ja super hauskat. Ei mtn suuria juttuja, perusruokaa, pienetkoristelut, hauskanpitoa, jutustelua ja yhteistä olemista läheisten kanssa. 

Kolmeen vuoteen on mahtunut paljon. Töitä, 3lasta, ylä- ja alamäkiä.. Välillä olen ollut valmis maksamaan, että joku hakee tuon miehen hevonjorpakkoon, mutta sitähän se terve parisuhde on. Risuja ja ruusuja, mutta enemmän niitä onnen hetkiä. 

Saa nähdä mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Ei ainakaan uutta työpaikkaa eikä lapsia, mutta varmasti  ylä- ja alamäkiä. 

Lainatakseni esikoista "ylä ja alamäkiä on yhtä paljon, mutta riippuu mistä päin tulee."

Juurikin näin. Valitaan siis ensi vuodeksi oikea suunta ja edelleen "yhteinen kaista". <3

Sanna

"Tärkeintä on, että itse tiedät mitä olet!"

Tiedättekö sen, kun joku katsoo sua päästä varpaisiin? Sen fiiliksen, kun toiset supajaa ja vilkuilee olan takaa? tai sen, kuinka muut ihmiset luulee tietävänsä sun asiat paremmin kuin sä itse tiedät?

Meidän perheelle kaikki edellä mainittu on tullut hyvinkin tutuksi. Ja toisaalta mä ymmärränkin ihmisiä, jotka supajaa ja jakaa epäilevän tekopyhiä pieniä hymyjä, koska me ei todellakaan olla mikään ihan "perusnäky" nykypäivänä. Ennen se oli ihan normaalia, että mentiin naimisiin nuorena ja tehtiin paljon lapsia. Naisilla ei ollut koulutusta vaan ne hoiti lapset kotona silläaikaa, kun miehet väänsi duunia niskalimassa paskalla palkalla.

Meillä molemmilla ammatit. Me ollaan myös menty nuorena naimisiin. Ei uskonnon, ei toisten painostuksen eikä nykypäivän "trendi-ilmiön"" takia, vaan omastatahdosta. Lapsien kanssa sama juttu. On ihmisiä jotka ei halua lapsia ja on niitä ihmisiä jotka vaan eivät saa lapsia, kaikki on mulle ok. Me ollaan haluttu ja ennen kaikkea saatu ihania lapsia. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Mutta kuinka muita ihmisiä voi niin paljon kiinnostaa meidän perhe? Se, että me vanhemmat ollaan nuoria? Vai että kun niitä lapsia on niin "paljon"? Vai lasten ikäero (kaikki alle esikouluikäisiö tällä hetkellä)? Vai mikä? Onneksi on olemassa paljon myös niitä ihmisiä jotka ihan vilpittömästi hymyilevät ja kysyvät "onko nämä kaikki todella teidän?".

Toisaalta, Ymmärrä täysin myös sen kun ihmiset kyttää, ollaanhan me nyt menevän näkönen sakki. Se on pakko myöntää!! Oon joskus sanonu miehellekkin, että "kato nyt noita, niillä on aika paljo lapsia!". Johon oon saanut vastauksen "sinuna olisin ihan hiljaa. Niillä on yks lapsi vähemmän kun meillä!".

Inhottavinta on kuitenkin se, kun meidän lykätään heti uskovaisiksi. Uskovaisissa ihmisissä ei oo mitään pahaa, mutta kun me EI olla uskovaisia. Me ei olla suurperhe kenenkään muun tahdosta kuin omasta.

Meillä katotaan telkkaria. Me vanhemmat käydään silloin tällöin BAARISSA ja joskus se litkiminen kostautuu seuraavana päivänä pahalla ololla. Me syödään välillä roskaruokaa, me ei siis omisteta suurta pihaa ja itse istutettuja kasviksia. Me Tehdään paljon asioita perheenä, mutta välillä ne omat lapset vaan on niiiiin liikaa, että soitto isovanhemmille on tehtävälistalla ja me kiskastaan sitten sitä vamhemmille tunnettua "omaa aikaa". Ollaan siis ihan tavallinen suomalainen perhe.

Oon saanu paljon myös kavereita, ystäviä ja tuttuja, ihan vain sen takia että me ollaan suuri perhe. Meiltä löytyy Tulevan esikoululainen ja pikkueskarilainen, joidenka kautta on saanut tutustua uusiin ihmisiin. Kaksosten kautta on saanut ihan huimasti ystäviä ja vauvan tulon myötä vieläkin enemmän. Myös somen ihmeellinen voima nykypäivänä on antanut mulle paljon tuttuja, jotka tuntuu jo ihan kavereilta. Pus te jotka tunnistatte itsenne!

Monet on sanonu meidän olevan " ällösöpöjä" ja "ahdistavan reipas perhe", tälläiset kommentit on kuitenkin osannut ottaa iloiten vastaan, koska juuri sellaisia me ollaan.
Nyt ihmiset ennakkoluulot pois. Sanotaan heipat kun tavataan, en mä pure, eikä mun 6 miestä sua syö ;)

Sanna

"Tärkeintä on, että itse tiedät mitä olet!"

Kiljusten Herrasväki

hellurei.

Täällä rustaa 25vuotias, 5 pojan äiti. Aviovaimo. Lähihoitaja. Toisen Sisko ja toisen lapsi. Toiselle olen täti ja toiselle ystävä.

Palo rustaamiseen tuli taas jonkin aikaa sitten, mutta sen toteuttaminen ei ookkaan niin yksinkertainen juttu tämän sakin kanssa. Viiden alle  esikouluikäisen pojan äitinä, sitä vaan on paljon muutakin tekemistä kuin istua koneella tai maata soffalla.

Missään vaihessa ei ole meidän perheessä vallinnut kaaos. Toki (aina!) uuden tulokkaan saapuminen tuo erilaisuutta ja enemmän työtä. Nyt kun nuorimmainen on "jo" 4.5kk voi alkaa miettiä muitakin juttuja kuin arkiasiat. Jotenkin osaa organisoida asiat paremmin ja tietää millainen rytmi meidän perheelle on vakiintunu.

Nyt onkin astunut arkeen vahvasti liikunta. Tekemisen meininki puuttui täysin hetkellisesti. Nyt onneksi uus alku on antanu vahvaa puhtia koko hommaan ihan uudestaan. Välillä vaan on hyvä himmata. :)
Tavoitteena onkin saada kiinteämpi kroppa ja hyvä fiilis. Mitään fitnesskroppaa en missään nimessä halua. En tarvitse edes ympärivuorokauden näkyviä vatsalihaksia, vaan kiinteämmän kropan.
En myöskään ala listaruokailijaksi, enkä varsinkaan punnitsemaan ruoka-annoksia. En tällä hetkellä omista edes salikorttia, enkä 2kg painavempia käsipainoja.

Blogissa pääsetkin seuraamaan paljon meidän perheen arkea,  liikunan tuomia onnistumisia ja ennen kaikkea tsemppaavia tekstejä. Kaikki on mahdollista, jos tekemiseen tarttuu vain oikealla asenteella ja sisulla :)
Haluan teksteillä tsempata ihmisiö, etenkin perheellisiö liikkumaan. Lasten kanssa, ja vaikka suurperheellisenä, on todellakin mahdollisuus liikkua ja saada tuloksia --> ilman hifistelyä ja suuria juttuja.

Ihanaa kesän jatkoa jokaiselle.

Sanna