Pikkusisko

Moniko omistaa ihmisen, josta ei olisi valmis luopumaan mistään hinnasta? Mitä jos sä kuitenkin menetät henkisesti tälläisen ihmisen? En tarkoita nyt siis kuolemaa, vaikka sillä sanalla sitä henkistä menetystä vois ihan hyvin kuvailla. 

Mulla oli elämässä ihminen, josta en ollut valmis luopumaan, ikinä. Vuosien saatossa se kuitenkin tapahtui. Tämän henkilön takia menetin myös rinnalta paljon muitakin ihmisiä. Oli monen asian summa, että päädyin vuosien jälkeen luovuttamaan että saisin pitää tärkeän ihmisen elämässäni sellaisena, mitä se oli ollut viimeiset 20vuotta.

 Ikinä ei saisi luovuttaa. Aina pitäisi yrittää, mutta uskon, että oma "perääntyminen" oli kaiken tämän arvoinen.

Tää asia on saanut mut miettimään todella paljon. En oikeen tiedä, että mistä sitä edes aloittaa. Ajatuksia on niin paljon. Enkä tiedä miksi edes halusin tästä kirjoittaa?

Elämä ei aina ole sitä, miltä se ulos päin näyttää. Ja kun sen lopulta huomaa muut, on sitä itse jo sokeutunut. Onko ihmisillä varaa sanoa muille kuinka pitäisi toimia? Mikä on oikein ja mikä väärin. Jos on, niin kuinka kauan niitä omia ajatuksia, ehdotuksia ja mielipiteitä saa jankuttaa? Onko siihen edes oikeutta?

Mä oon todella onnellinen, että oon vihdoin saanut tän ihmisen takaisin mun elämään, omana itsenään. Ja tietenkin myös ne muut ihmiset siitä ympäriltä.  

Mä olen sitä mieltä, että asiasta saa sanoa. Ja pitää sanoa! Sen oon oppinut. Omia tyhmiä mielipiteitä ei sen sijaan tarvitse ilmaista toistamiseen, koska kaikki ei toimi aina niin kuin sä HALUAISIT.

Elämä on liian lyhyt murehtimiseen ja hukkaan heitettäväksi. Tee elämästä, sun elämästä, juuri sellaista kuin haluat. Kukaan ei päätä kuinka sä saat ja kuinka sun pitäis tehdä. ❤ 

mutta se on taivaan tosi, että sisko päättää aina kuinka sä saat ja kuinka sun pitäis tehdä. Tai niin se ainakin luulee ja yrittää, maan tappiin asti.

Onko muut menettäneet tai joutuneet "taistelemaan" pitääkseen tärkeän ihmisen? Kannattiko? 

*Sanna

Täällä taas, muttei iskussa

Kylläpä aika rientää äkkiä. Mitäs meille kuuluu?

Noh. Hyvää ja huonoa.

Työt on alkanu noin kuukausi sitten ja voi pojat. Oon monesti miettinyt miksen mä oo tehnyt sitä siirtoliikettä jo aiemmin? Nautin mun työstä ja rakastan mun työkavereita. Meillä on huipputiimi. On ollu ihana saada palautetta niin tutuilta kun tuntemattomiltakin (asiakkailta), kuinka meidän hyvä ja hauska fiilis välittyy somen kautta. Monet on ihmetelly kuinka tuommonen työpaikka on mahdollinen?

 Monet ähkii ja puhkii sitä töihin menoa ja siellä oloa, mutta mä nautin. Se on mulle kuin pieniä irtiotto. Saa jutella aikuisten juttuja, olla hiljaa kun siltä tuntuu, tehdä yksin ja yhdessä hommia, syödä rauhassa ja ja ja.. ihanaa!

mitäs meille kotiin? Hyvää. On oppinut taas nauttimaan eritavoin lasten kanssa olosta. Huomaa ihan eritavoin taas kaiken merkityksen ja tärkeyden 

Vaikka illat on aika häslinkiä, ei sitä jaksa ressata samalla tavoin kun kotiäitinä ollessa. Se on kyllä iso harmi, että Ei sitä yhteistä aikaa kyllä ihan hirveesti ole. Mutta viikonloput on sitten pyhitetty sille yhteiselle ajalle. Väsyneitähän me kaikki ollaan iltasin. Klo 21.30 meidän kämpässä on jo kaikki untenmailla. Lapset on astunee todella hienosti päiväkotilaisten saappaisiin. En voi kuin olla ylpeä koko viisikosta.

Miehen kanssa meillä oli tiedossa 24h treffit, jotka jäi lopulta tosi lyhyeksi. Käytiin hotelli huoneessa suihkussa ja lähdettiin keilaamaan. Sain puhelun "kaikki lapset oksentaa ja joka paikka on oksennuksessa, voisitteko te tulla kotiin?" Voi kertoa, että ihan lievästi otti aivoon. Seuraavana päivänä mä jynssäsin oksennusmattoja ja sain puhelun "hei Sanna. Me halutaan että te saatte miehenne kanssa ottaa uusiksi hotelliyöpymisen, kun se loppui ennen kuin ehti edes alkaa. Me, Sokos Hotels, halutaan lahjottaa Teille lahjakortti." Ihanaaa!!!!! Voin kertoa, että ei tehnyt yhtään pahaa pestä niitä oksumattoja.

Mitäs tähän päivään? Noh ei kauheen hyvää.

Viime viikolla lähdin hakemaan isompia lapsia päiväkodista ja kun matkan piti jatkua pienempien herrojen päiväkodille, päätti auto olla sanomatta mitään. Akkuhan siellä laittoi pakkasten kanssa vastaan. Ei muuta kun kävelyreissu. Ei onneks oo mikään kamalan pitkä matka, mutta itsellä kun ei todellakaan ollu mitkään ulkoiluvaatteet päällä, voitte vaan kuvitella kuinka jäässä olin.  Oi sitä häpeän määrä, mitä koin  kävellessä hyvin puettujen lasteni kanssa kotiin (itse olin kun säätä uhmaava teini!). Voin vaan kuvitella kuinka kaikki ajatteli "tuolla se nuoriäiti lähteny lasten kanssa ulos. Pitää olla niin fiiniä että voi toppavaatteita pukea??!!" Nooh eipä siinä..

Tällä hetkellä makaan yksin kotona. Perjantai aamuna alkanut niska kipu vain yltyi ja yltyi. Koko viikonlopun söin särkylääkkeitä ja lihaskipulääkkeitä. Pyysin miestä hieromaan ja yritin venytellä (joka oli virhe!). Su-ma yönä olin varma, että halvaannuin. Tai siltä se ainakin tuntui. Ei ollut lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin soittaa lääkäriin. Ja niinhän siinä kävi, että kallonpohjalihakset oli tulehtuneet ja täällä mä makaan viikom nyt kotona ottamassa sitä kuuluisaa lepoa ja lääkkeitä. 

Nautinko mä? En! Kaipaan jo töihin. Taas täytyy todeta, että musta ei sais konttori työntekijää, ei sitten millään! En osaa olla paikallani. Onneks tää ei tartu, joten voi hyvillä mielin kutsua juttu seuraa, keittää kaffit ja jutella soffalla pötkötellen.

Loppuviikosta meillä on pienimmän herran korvienputkitus. Kalenteri on täyttynyt muutenkin  pikkuhiljaa pienistä kevät  retkistä perheenä ja aikuisten kokoonpanolla.

Mitä muille kuuluu?

Mukavaa kevättä kaikille. Meidän rustauksia voi lukea lisää säännöllisin väliajoin Kiffelin nettisivuilta :)

*Sanna

Tulevaisuuden unelmia todeksi

Blogi on ollut hiljainen. Kauan. Ja ihan syystäkin.

Täällä on sairastettu kyllä kaikki pöpöt mitä vaan on ollut tarjolla. Oltiin koko perhe influenssassa joulunpyhinä ja sen jälkeen lapset sai jälkitautina korvatulehdukset. Pienin herra päätti jatkaa vieläkin sairastamista ja nyt odotellaan aikoja korva- ja lastenpolille. Elävienkirjoissa ollaan kyllä.

Tänään oltiin pienten kanssa tutustumassa uuteen päiväkotiin ja huomenna alkaa sitten uusi arki kunnolla rullata.

Mitkä on fiilikset itellä?

Odottavat. Odotan jännityksellä millaista meidän "elämä" tulee olemaan, sillä se muuttu todella suuresti. On hassua ajatella, että minä, joka oon viettänyt melkein viimeiset seitsemän vuotta mun lasten kanssa, en yhtäkkiä olekkaan niiden kanssa kun rapiat 5tuntia päivässä. Uusi arki pelottaa myös jollain tapaa, en vain oikeen osaa pukea sitä "pelko" sanaa fiilistasolla sanoiksi.

Viime yönä tuli kyllä fiilikset, "miks mä ryhdyn vaihtamaan tätä arkea?!!!". Isommat juoksi vuoronperään meidän huoneessa. Loman jälkeen palaaminen päiväkotiin jännitti. Pienin herra heräs siihen juoksuun ja vinkumiseen, joten unet oli tässä vaiheessa historiaa. Pienien torkkujen välillä kaksoset päätti kiljua kilpaa ihan muuten vaan. Perhepedissä nukkui aamulla mun lisäksi 3 lasta. Herätyskellon ilmoittaessa olemassa olostaan, olin valmis tekemään mitä vaan että saisin nukkua vielä muutaman tunnin. Totuushan oli kuitenkin se, että ylös oli noustava. Hivuttauduin varmasti noin puoli tuntia kohti sängynreunaa, jokaisella sentillä pienin poika heräs. Lopulta mulla ei enään ollut voimia ja fysiikka meni eri reittiä.. tipuin lattialle. Pidätin hengitystä, yrittäen olla hiljaa, koska olin varma että nyt heräs kaikki. Äkkiä pois huoneesta, koska meinasin kuolla nauruun. Oikeesti, voiko enään huonompi säkä olla? Lopulta aamu meni oikeen kivasti ja olin onnellinen  ajatuksesta "uusi arki". Ja olokin oli kuin.. Batmanilla

Pienet viihtyi mainiosti päiväkodissa. Ryhmä on sijoitettu rivitalon "normaaliin" asuinhuoneistoon (5h+k), todella ihana ja kodintuntuinen paikka. Näin pienille hoitolaisille kun unelma.

Uudet tuulet puhaltaa myös asunnon suunnalla. Pitkän jahkailun jälkeen, päätettiin laittaa asunto myyntiin. Meidän perhe alkaa todella kaivata nyt lisäneliöitä ja omakotitalo maaseudulta oliskin enemmän kun unelma. Toivotaan, että meidän vastoinkäymiset (sairastamiset) jäi viime vuoden puolelle ja olkoon vuosi 2017 tulevaisuuden suunnitelmien haaveilua ja toteutusta.

Itselle työnkuvaan kuuluu myös paljon muutakin kuin siivousta, nimittäin blogi juttuja. Oon aina haaveillut kirjoittaa "työkseni". Ajatus siitä on tuntunut kuitenkin jotenkin kaukaiselta. Nyt kuitenkin mulle maksetaan kirjoittamisesta (sisältyy siis työhön). Menee varmasti tovi, että tajuan kuinka paljon mua on onnistanut  pienen ajan sisällä. meidän juttuja pääsee lukemaan säännöllisesti Kiffelin sivuilta,

http://www.kiffel.fi/category/blogi/

 

oma blogi saa kyllä myös päivityksiä ja lupaan linkata kun tekstejä on julki muualla :)

Ihanaa alkanutta vuotta ja energistä uutta viikkoa.

Mitä muille kuuluu?  :)

Sanna

Kun yhtäkkiä kaikki meneekin niin kun oot ajatellu

Täällä rustailee väsynyt, mutta onnellinen äiti, vaimo, ystävä...

Mulla on ollut luonnoksissa teksti jonka otsikko oli "kun mikään ei mee niin kun oot suunnitellu".

Tällä hetkellä en kuitenkaan aijo sitä julkaista, koska siihen ei oo mitään aihetta. Vielä joulukuun alku näytti todella huonolta. Mä oon sairastanut nyt pian 4vkoa enemmän tai vähemmän. Mua otti ihan todella aivoon, etten päässyt treenaamaan niin kuin halusin ja olin ajatellut. Onneks ohjeet pysyy tuolla sähköpostissa ja aina voi alottaa uudestaan ja vielä suuremmalla temmolla.

Syötyä on tullu vähän mitä on mieli tehny. Ja sinne mielitekolistalle ei todellakaan oo eksyny salaatti ja vesi vaan lämmi kaakao ja voileipä. Herkut ja kaikki pastillin näköset herkut. Onneks ei tässä oo mtn hätää. Mun mielestä on hassua, että jos kerran on oppinut terveellisen elämäntavan, ei sitä niin vaan saakkaan pois. Ennen tuntui että söit sä sitten pitsan silloin tällöin sen huomas seuraavat päivät. Nooh, mutta ei oteta tavaksi. Ruotuun palataan heti kunnolla kun joulu on ohi, silloin mä nimittäin herkuttelen, sanoi ketä mitä tahansa :)

Joulukuussa on tapahtunut paljon myös ihania asioista. Ollaan päästy miehen kanssa teatteriin ja on se kyllä ihan eri elämys kun elokuvissa käyminen. Pitäis mennä useemmin sivistyksen pariin.

itse pääsin katsomaan tyttöjen kanssa vihdoin myös  sitä JVG:tä. Voin kertoa että olin niiiin liekeissä. Paita märkänä ja jalat kipeinä bailattiin menemään. Ja törmättiin me jopa ihan Amarillossa ennen keikkaa ;) anteeks naiset.. lupaan etten enään puhu tästä reissusta kun tää postaus on nyt julki.

Pojan viis vuotis synttärit nyt siirtyi mun sairastamisen takia, mutta voihan niitä jälkeen päinkin juhlia. Tänään meillä olis tiedossa lasten joulujuhlat ja ennen sitä mä marssin kirjottamaan työsopimuksen. Khyllä. Mulle tarjottiin vakituista työpaikkaa Kiffelistä. Oon niiiiin odottanut jo uuden arjen alkua. Työtarjous tuli todella oikeasta paikasta. Ihana työ, hyvä palkka, todella mukavat työkaverit ja pomo. Kaikki mitä tällä hetkellä oon vain toivonut. Ja pienetkin sai kaikki hoitopaikan samasta paikasta. Tammikuussa siis meidän perheellä alkaa kauan odotettu uusi arki. Kerron tästä enemmän ajan kanssa.

Mitä muille kuuluu? :)

Nyt täytyy kaivaa meikkipussi esiin ja nauttia päiväkaffit. Pienet nukkuu ja isommat kotiutuu pian eskarista/pikkueskarista. Ihanaa loppuviikkoa kaikille :)

*Sanna

Joulukuu

Joulukuu tuntuu kiireiseltä kuukaudelta. Täytyy siivota huusholli lattialaminaatin alta välikattoon saakka, ja jos burnout ei ihan vielä oo valmis, niin hinkataan se peltikattokin öljyllä kiiltäväksi.

Lahjoja ei viime alemyynneistä jaksanut ostaa kaappiin retajamaan, joten nekin täytyy mennä hakemaan kaupasta, johon on tullut miljoonakakskymmentäkahdeksan muutakin hössöttäjää.

Verhot pitäis vaihtaa punasiin ja kinkku laittaa jo uuniin että se on joulupöydässä valmis. Joulupukki on tilaamatta, mutta valehdellaan sitten lapsille jouluna että pukin porot oli kuumeessa eikä se päässy meille asti.

Kuullostaako tutulta?

Mä en oo jouluihmisiä. Tai olen, mutten hössötän sen suhteen. Meillä ei oo vuosiin ollut jouluverhoja, ei joulukuusta, eikä sen suurempia jouluruokia. Mä en siivoa kotia lattiasta kattoon, koska teen sen kuukausittain läpi koko vuoden. Joulupukkia meillä ei oo ikinä käyny ja ihan hyvin on lapsille kelvannut joulu, koska nykypäivänä näkee niitä skoottereilla kulkevia pukkeja joka korttelissa.

Mä olen sen sijaan päättänyt nauttia rauhallisin mielin tämän vuoden joulukuusta. Oon päättänyt olla stressaamatta mistään hössötyksistä. Joulukuu näyttääkin suhteellisen mukavalta jos kurkkaa kalenteria, vaikkakin samalla se näyttää todella yli buukatulta.

On töitä, on pikkujouluja, treffi iltoja, lasten kanssa suunniteltuja pulkkamäkireissuja, jääkiekko harjotuksia ja pelejä, synttäreitä, joululoma, tilipäivä, jouluaatto, uusivuosi, herkutteluun tarkoitettuja viikonloppuja, alennusmyynnit....

Eilen oli mun ilta. Oon äitiysloman loputtua alkanut tehdä keikkaduunia Kiffelillä ja mun iloksi ja onneksi, sain kutsun myös heidän pikkujouluihin. Sain vetästä pakkelit naamaan ja korkkarit jalkaan. Oli kyllä kivaa. Sai nauraa, syödä, juoda ja kynnetkin tultiin paikan päälle asti laittamaan kondikseen. Elämän pieniäsuuria iloja.

 Ens vkolla on 2iltaa, jolloin saa taas pistää parastaan. Ihania tälläiset suunnitellut jutut. On jotain mitä odottaa. Vaikkakin sen voi todeta, ettei musta mitään dinneri/pämppääjä mutsia saa. Eilinenkin meni lähes vesilinjalla. Aamulla oltiin hereillä " virkeinä"klo 8.20 ja tunti sen jälkeen puettiin jo hallilla kamoja päälle. Kyllä sitä enemmäm viettää niitä "tylsiä" koti-iltoja, kaupungilla luuhaamisen sijaan.

Esikoinen siirtyi luistelukoulusta kiekkokoulun puolelle ja meillä kalenterissa sen kun viikottaiset hommat lisääntyy. Nuorempi poika jatkoi vielä luistelukoulussa isin opastamana. 

Meidän joulukuu näyttää kyllä kivalta. Tosi kivalta!

Kuinkas muiden joulukuu? Hössötystä ja burnout vai rentoa meininkiä?

Suurperheen suuri miinus

Kaikissa perheissä on omat hyvät ja huonot juttunsa. Meidän perheen ehdottomasti suurin miinus on sairastamiset. Koska ikinä, ei ikinä, kaikki herää samana aamuna flunssasina, tää vaan kestää ja kestää. Tällä hetkellä mennään jo kolmatta viikkoa kun meillä jyllää pöpöt. Välillä ollaan käyty hakemassa vähän lisävoimia ja droppia päivystyksestä.

 Treenitkin on jääny ihan tekemättä kun ittelle puski tuo perhanan pöpö. Tuntuu että joka raajaa ja niveltä kolottaa. Ajatus ei kulje ja pinna on kyllä kiristetty niin kireelle, että!! Kun edes pienen happihyppelyn vois tehdä, mutta kun hengästyy jo pelkästä roskien viennistä.  Onneks en oo ottanu mitään ressiä. Mä en kuole siihen, että treenit jää väliin. Vaikkakin "pakolliset" testiryhmään pääsyn takia tehdyt jumpat on jääny, en oo osannut ottaa siitä ressiä. Ehkä mä oon kasvanu? :D henkisesti. Pitkästä aikaa olo on kyllä ihana! Ei turvota ja muutenkin fiilis on ihan huippu.

 Nyt ollaan menty jo viikko tooooosi pienillä yöunilla, kun jokainen lapsi valvottaa. Isommat on ainoot, jotka on säästynyt tältä kamalalta "taudilta".

Lapsilla sen sijaan ei virta lopu, kun lääkitys on saatu kohilleen. On korvatulehdukseen droppia, on silmätulehdukseen droppia, on kuumeeseen droppia.. on sitä ja tätä!!

Mua ei kyllä sais tälläseen menoon mukaan. Lääkäri tokas mulle tänään :"nyt olis tosi hyvä kyllä vain levätä. Se on parasta lääkettä." JEP JEP! Helpommin sanottu kun tehty.

Teksti on varmasti sekavaa, mutta annettakoon se anteeksi.Toivotaan parempaa huomista.

Sairastetaanko muilla?

Kun musta ei ollutkaan enään kotiäidiksi

On olemassa äitejä, jotka palaa työelämään heti kun "pakolliset lomat" on lusittu? Ne on ihmisiä, jotka vaan ei nauti olla "töissä" kotona, vaikka se oma lapsia onkin maailman rakkain.

Sitten on näitä äitejä, jotka on kaiket mahdolliset vuodet kotona, kunhan vaan Kelasta saa muutaman tillingin. Lapset on ne juttu ja siitä jutusta nautitaan.

Kastiin mahtuu ikäväkyllä myös niitä äitejä, jotka on kotona vain siksi, että muutkin on? Eihän töihin voi mennä, koska lapsi on alle vuoden ikänen, koska lapsen kuuluu kasvaa kotona, koska koska ja koska..ja pahin juttu, moni ei nauti kotona olosta, mutta KOSKa kaikki muutkin on kotona, niin eihän sinne töihin kehtaa mennä?!?

Tiedättekö sen fiiliksen, kun sun alkaa ihan hirveesti tehdä mieli itsetehtyjä korvapuusteja? Alat suunnitella niiden tekoa. Sitten ne pitää tehdä ja vielä kaikenkukkuraksi odottaa että ne valmistuu. Lopulta ahmit niitä pellillisen ja sun tekis mieli oksentaa. Näin se kotiäitiyskin menee.

Itellä on alkanut pikku hiljaa tää kotiäitiys maistua pakkopullalta. Oon ollut nyt enemmän tai vähemmän kotona melkein 7vuotta.

Onko mulla sitten varaa valittaa? Onko mulla oikeus haluta ja vaatia itselle jotain muuta? Totta helvetissä!!

Edelleen mun lapset on mulle tärkeintä maailmassa. En vaihtais niitä mihinkään, vaikka oon välillä kurkkua myöden täynnä niiden riitelyä, nyppimistä, jäynän tekoja ja myös niitä tekemättömiä tekoja. Lapset on elämän ykkös juttu!! Mutta.. mä oon oikeasti alannut kaivata jotain muuta. Vaikka kotiäitinä tapaan usein kavereita, oon mä alannut oikeasti kaivata niitä aikuisten juttuja. Vain juttuja, johon ei liity ne oma lapset. Eikä toisten lapset. 

Olin kuukausi takaperin yhteydessä vanhaan työnantajaan ja kerroin, että oon käytettävissä keikkahommia varten. Se oli kuullemma onnellinen, että soitin. Ja lupasi soittaa heti kun keikkavuoroja tulisi.

Samana iltana, mä sain puhelun toisesta työpaikasta. "Hei Sanna. Me haluttais sut töihin joulukuuksi. Pääsisitkö?". 

Mä en usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta hei?!? Kun mä sanoin sen ääneen, että kaipaan muutakin elämää, niin yhtäkkiä tarjolla oli jo työtä ja keikkatyötä.

Se koska mun kotiäitiys loppuu, on enään ajankysymys. Äitiysloma on loppunut ja mä olisin perjaatteessa "työläinen". Kaksoset on jo sen ikäisiä, etten murehdi niiden päiväkodin aloittamista, mutta mites tuo meidän pienin? Tiedän, että se pärjää, mutta pärjäänkö mä? Tän asian kanssa mä kamppailen. Mutta yksi johon en ryhdy on se

"Mä oon kotona, koska kaikki muutkin on, vaikka tää on ihan paskaa!"

Minkälaisia äitejä muut on? Kotiäitejä vai uramutseja? Ja miksi just se valinta?