Suurperheen suuri miinus

Kaikissa perheissä on omat hyvät ja huonot juttunsa. Meidän perheen ehdottomasti suurin miinus on sairastamiset. Koska ikinä, ei ikinä, kaikki herää samana aamuna flunssasina, tää vaan kestää ja kestää. Tällä hetkellä mennään jo kolmatta viikkoa kun meillä jyllää pöpöt. Välillä ollaan käyty hakemassa vähän lisävoimia ja droppia päivystyksestä.

 Treenitkin on jääny ihan tekemättä kun ittelle puski tuo perhanan pöpö. Tuntuu että joka raajaa ja niveltä kolottaa. Ajatus ei kulje ja pinna on kyllä kiristetty niin kireelle, että!! Kun edes pienen happihyppelyn vois tehdä, mutta kun hengästyy jo pelkästä roskien viennistä.  Onneks en oo ottanu mitään ressiä. Mä en kuole siihen, että treenit jää väliin. Vaikkakin "pakolliset" testiryhmään pääsyn takia tehdyt jumpat on jääny, en oo osannut ottaa siitä ressiä. Ehkä mä oon kasvanu? :D henkisesti. Pitkästä aikaa olo on kyllä ihana! Ei turvota ja muutenkin fiilis on ihan huippu.

 Nyt ollaan menty jo viikko tooooosi pienillä yöunilla, kun jokainen lapsi valvottaa. Isommat on ainoot, jotka on säästynyt tältä kamalalta "taudilta".

Lapsilla sen sijaan ei virta lopu, kun lääkitys on saatu kohilleen. On korvatulehdukseen droppia, on silmätulehdukseen droppia, on kuumeeseen droppia.. on sitä ja tätä!!

Mua ei kyllä sais tälläseen menoon mukaan. Lääkäri tokas mulle tänään :"nyt olis tosi hyvä kyllä vain levätä. Se on parasta lääkettä." JEP JEP! Helpommin sanottu kun tehty.

Teksti on varmasti sekavaa, mutta annettakoon se anteeksi.Toivotaan parempaa huomista.

Sairastetaanko muilla?

Kun musta ei ollutkaan enään kotiäidiksi

On olemassa äitejä, jotka palaa työelämään heti kun "pakolliset lomat" on lusittu? Ne on ihmisiä, jotka vaan ei nauti olla "töissä" kotona, vaikka se oma lapsia onkin maailman rakkain.

Sitten on näitä äitejä, jotka on kaiket mahdolliset vuodet kotona, kunhan vaan Kelasta saa muutaman tillingin. Lapset on ne juttu ja siitä jutusta nautitaan.

Kastiin mahtuu ikäväkyllä myös niitä äitejä, jotka on kotona vain siksi, että muutkin on? Eihän töihin voi mennä, koska lapsi on alle vuoden ikänen, koska lapsen kuuluu kasvaa kotona, koska koska ja koska..ja pahin juttu, moni ei nauti kotona olosta, mutta KOSKa kaikki muutkin on kotona, niin eihän sinne töihin kehtaa mennä?!?

Tiedättekö sen fiiliksen, kun sun alkaa ihan hirveesti tehdä mieli itsetehtyjä korvapuusteja? Alat suunnitella niiden tekoa. Sitten ne pitää tehdä ja vielä kaikenkukkuraksi odottaa että ne valmistuu. Lopulta ahmit niitä pellillisen ja sun tekis mieli oksentaa. Näin se kotiäitiyskin menee.

Itellä on alkanut pikku hiljaa tää kotiäitiys maistua pakkopullalta. Oon ollut nyt enemmän tai vähemmän kotona melkein 7vuotta.

Onko mulla sitten varaa valittaa? Onko mulla oikeus haluta ja vaatia itselle jotain muuta? Totta helvetissä!!

Edelleen mun lapset on mulle tärkeintä maailmassa. En vaihtais niitä mihinkään, vaikka oon välillä kurkkua myöden täynnä niiden riitelyä, nyppimistä, jäynän tekoja ja myös niitä tekemättömiä tekoja. Lapset on elämän ykkös juttu!! Mutta.. mä oon oikeasti alannut kaivata jotain muuta. Vaikka kotiäitinä tapaan usein kavereita, oon mä alannut oikeasti kaivata niitä aikuisten juttuja. Vain juttuja, johon ei liity ne oma lapset. Eikä toisten lapset. 

Olin kuukausi takaperin yhteydessä vanhaan työnantajaan ja kerroin, että oon käytettävissä keikkahommia varten. Se oli kuullemma onnellinen, että soitin. Ja lupasi soittaa heti kun keikkavuoroja tulisi.

Samana iltana, mä sain puhelun toisesta työpaikasta. "Hei Sanna. Me haluttais sut töihin joulukuuksi. Pääsisitkö?". 

Mä en usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta hei?!? Kun mä sanoin sen ääneen, että kaipaan muutakin elämää, niin yhtäkkiä tarjolla oli jo työtä ja keikkatyötä.

Se koska mun kotiäitiys loppuu, on enään ajankysymys. Äitiysloma on loppunut ja mä olisin perjaatteessa "työläinen". Kaksoset on jo sen ikäisiä, etten murehdi niiden päiväkodin aloittamista, mutta mites tuo meidän pienin? Tiedän, että se pärjää, mutta pärjäänkö mä? Tän asian kanssa mä kamppailen. Mutta yksi johon en ryhdy on se

"Mä oon kotona, koska kaikki muutkin on, vaikka tää on ihan paskaa!"

Minkälaisia äitejä muut on? Kotiäitejä vai uramutseja? Ja miksi just se valinta?

Ystävyys

Ystävät on elämän suola. Niitä ei tarvitse paljon, mutta ovat silti tärkeä osa elämää.

Itse omistan paljon kavereita, sitäkin enemmän tuttuja, mutta vain muutaman ystävän.

Mistä sitten tietää koska joku on ystävä ja koska "pelkkä" kaveri? En osaa itsekkään vastata tuohon, mutta ehkä sen vain tuntee. Ei sillä oo väliä näettekö usein vain harvoin, asutteko lähellä vai kaukana toisistanne, tykkäättekö eri ruuista tai onko toinen laittautuja tyyppiä vai ei.

Itsellä on ehkä yhden käden verran ystäviä? Osa asuu 500km päässä, eikö olla  edes viikoittain saatika kuukausittain yhteydessä. Silti ne on mun ystäviä. Niillä on niin suuri merkitys ja paikka mun sydämessä. aina ei tarvita kauniita viestejä, vaan riittää että lähettää vaikka omia laulun lurautuksia  tai ihan vaikka terveiset tyhmillä kuvilla.

Mulla on ollut tapana järjestää vähintään kerran vuodessa ilta, johon ei kuulu lapsia eikä miehiä. Sinä iltana ei istuta hiljaa tai kun "saa" puhua niin puhutaan kakkavaipoista ja uhmakohtauksista. Nou nou!

Tälläisiin iltoihon osallistuu vain naiset, mulle itselle tärkeät ihmiset. Ihmiset jotka ymmärtää nauttia, heittäytyä, elää ilman hienouden kuplaa ja arvostaa sitä omaa aikaa ja ystävyyttä.

Nyt kun meidän perheessä asustaa kuitenkin jo 5 alle kouluikäistä, ei näitä iltamia niin vaan pidetäkkään. Hoitopaikkoja ei oo luonnollisesti tarjolla tarjottimella, koska harva ottaa kaikkia poikia hoitoon samaan paikkaan pitkäksi aikaa. Tällä hetkellä kun mies on osittain" pois pelistä" olkapään takia ja isovanhemmat on työssäkäyviä(osa vuorotyöläisiä) täytyi jo ajoissa saada hoidettua "ystävien ilta " aikaa kalenteriin. Ja koska mä en ole ainut, joka on saanut kunnian kantaa titteliä ÄITI, on matkassa myös useampi hoitopaikan metsästys yms..

Tänä vuonna keräsin kasaan naisporukan, johon kuuluu muutama ystävä, muutama sukulainen ja muutama todella hyvä kaveri. Tänä vuonna en saanut kasaan kaikkia jotka olisin halunnut, mutta määrä ei korvaa laatua. Vai miten se meni? :) harmi kyllä muutama jo joutui perua koko homman, juurikin tän hoitaja "pulan" takia.

Tänä vuonna nää naiset lähtee kohti maakuntaa. Luvassa on hauskanpitoa, hyvää ruokaa ja ennen kaikkea konserttibile fiilistelyä. Tänä vuonna tää lauma naisia kurvaa Seinäjoelle kattomaan JVG:tä. Amarillosta on varattuna jo pöytä, jossa lukee varmaankin "varattu kaakattavalle akkalaumalle!".

Pelattiin varman päälle, että mahdutaan kaikki varmasti yhtenä sakkina nauttimaan.

Koska meidän perheellä on luonnollisesti se tila-auto, me kruisataan sillä liikenteeseen. Itelle tuo baarissa litkiminen on tullu jo niin tiensä päähän, etten edes kaipaa sitä itse juomista. Mun mielestä on ihana vaan tanssia ja jutella ihmisten kanssa. Muutamat kerrat oon ollu lähes vesilinjalla, ja kyllähän se on kieltämättä ihana herätä aamulla kun ei oo olotiloja.

Ite oon laskenu päiviä jo varmaan toista kuukautta. Oon ollut viimeks "kunnolla" ulkona heinäkuussa, joten odotan tätä "nollausta" ystävien kanssa enemmän kun liikaa. Koko lauantai päivä--aamusta iltaan ja myöhälle yöhön on vaan MUN!!!

Pian naiset mennään!! Varokaa, Sanna on irti :D

Isänpäivä

Isänpäivä on hauska päivä. Päiväkodissa lapset tekee omalle isille lahjoja ja kortteja. Kaikki on niin aitoa. Lapset kun ei osaa valehdella.

Nyt kun itselle on siunaantunut lapsia, on mullakin aina pieni tehtävä sinä päivänä, koska ihan vielä ei lapset osaa itse mennä kauppaan ja ostaa isille jotain. Toki lasten omat tekeleet on paras lahja minkä voi saada, mutta tykkään itse ostaa aina vähän jotain pientä lisäksi.

 Joka vuosi, 6vuoden ajan, oon onnitellut miestä paikallislehdessä. Sinne saa lähettää onnittelut kuvan tai piirrustuksen kera. Ilmoituksessa ollaan aina muistettu halauksilla myös mun paappaa ja isäpuolta. 

Isänpäiväksi tilasin miehelle Haglöfsin mustan fleecen. Ympäripyöreesti yks ilta siltä tiedustelin mitä pitäis  ostaa talvea ajatellen. Ja koska meikäläinen tarjoushaukkana löysi sellaisen netistä, oli se tilattava samantien. Ainoo harmitus oli vaan, että se täytyi antaa etukäteen, sillä 14päivän palautusoikeus olis ehtiny umpeutua ennen virallista isänpäivää. Oli kuullemma tosi mieluisa ja on se kyllä kovassa käytössä ollutkin.

Tämän vuoden isänpäivä alkoi lasten luistelukoululla. 4v tuppas olla niiiin överi pahalla päällä heti herättyä, (rehellisesti sanottuna oltiin kyllä lähes kaikki vähän kiukkusia :D), joten siltä jäi tänään luistelut välistä. Ja hyvä niin, osottautu oikeen hyväksi valinnaksi. Esikoinen kuitenkin lähti isin kanssa nauttimaan. Hurjaa kuinka tuon ikäiset oppii äkkiä. Muutama kerta ja herra jo luisteli kovaa vauhti. Joulun jälkeen siirtyy sitten kiekkokouluun. Nyyh. Koska siitä tuli niin iso poika <3

Meillä on ollut joka isänpäivä tapana mennä päiväuniajan jälkeen mun isovanhemmille. Tänä vuonna tehdään poikkeus ja poiketaan ensin mun äidin luokse. Lahjapussukoihin tipahti tällä kertaa arvat :)

Mitenkäs sitten oman isän kanssa? Sellaista mulla ei ole. Konkreettisesti. Tää on aihe josta en ennen halunnut puhua. Tää on asia, joka on tehnyt isot arvet mun ja mun siskon elämään. Itse oon osannut ne parantaa, mutta toiset kärsii meinneistä vuosista ikävä kyllä pidemmän aikaa. Ehkä loppu elämän?

Mun isä ei halua olla mun kanssa tekemisissä. Ei olla nähty melkein 6vuoteen. Sitä ennen muutaman kerran, jota edelsi useampi vuosi, jolloin ei nähty.

Oon itse yrittänyt. Tuloksetta. Onneksi oon oppinut olla pilaamatta omaa elämääni tollaisen ihmisen takia. Nyt itse perheellisenä, ymmärtää jotenkin vieläkin vähemmän, kuinka joku vanhempi voi olla välittämättä omasta lapsestaan? Jokin hyvin kylmä ja tunteeton!!!!!

Ja hei.. en mä ihan ilman isää oo elänyt. Niin kuin monella muulla,  myös mulla on isäpuoli. Ollut viimeiset 20vuotta.

Vaikken oo koskaan sitä omaksi isäksi kutsunut, eikä lapsetkaan kutsu paapaksi, on se meille silti isi ja paappa. 

Illalla lapset käy vielä viemässä Markus-paapan haudalle kynttilän. Lapsille se on tosi tärkee juttu, vaikkei pojat oo koskaan Markus-paappaa nähnytkään.

Muistakaa kaikki nauttia tästä päivästä. On ihmisiä, joillekka isänpäivä ei oo lähellekkään juhlapäivä. Toisilla ei ole isää, ei isovanhempia, eikä edes niitä varavanhempia/paappoja. Toiset odottaa ja toivoo, että muut muistaisivat, joskus..turhaan. Vaikka me suomalaiset ollaan tällästä jääräpää kansaa, jotka ei puhu eikä pussaa,niin halaus korvaa varmasti, eikä maksa mitään.

Sen liiemmin en ala perustella ja kertoa, miksi meidän lapsilla on paras isi. Kuva puhukoon puolestaan <3

Ihanaa isänpäivää jokaiselle <3

*Sanna

Sä kysyit,mä vastasin.

Mikä oot ammatilta?

Oon ammatiltani lähihoitaja. Valmistunut oon 2009, eli menin ammattikouluun suoraan peruskoulusta. Suuntauduin lopulta mielenterveys- ja päihdetyön puolelle. Se tuntui jotenkin "alueelta", josta en vielä niin tiennyt, mutta olin valmis opettelemaan. Lapsia ja vanhuksia oli tullut siihen mennessä hoidettua jo kaikin eri tavoin (kotihoito, laitoshoito, päiväkoti, kotona), joten jäljelle jäi mielenterveys ja päihde. Valinta osui kyllä nappiin. Sain jo ennen kun valmistuin, niin työpaikan. Ehdin olla psykiatrian puolella töissä vuoden, kunnes jäin ensimmäiselle äitiyslomalle. Välillä kaipaan kovastikin takas töihin psykiatrian puolelle, mutta saa nähdä mistä sitä itsensä löytää kun töihin paluu tulee ajankohtaiseksi.

Ootko aina halunnut monta lasta?

Multa on kysytty tätä usein ja oon miettinyt tätä sitäkin useammin. Rehellisesti sanottuna, ehkä mä en oo halunnu? Tai ainakaan pitäny sitä jotenkin "mahdollisena" vaihtoehtona. Ekan jälkeen toki toivoi sitä leikkikaveria pienellä ikäerolla (joka sitten toteutuikin heti). Kahden jälkeen jäi jotenkin kuitenkin fiilis, että 3lasta olis se ihanteellinen luku. Meidän iloksi sieltä tosiaan tulikin samalla kertaa se kolmas sekä neljäs. Vielä kaksosten jälkeenkään ei tullut semmonen fiilis, että "ei enään ikinä lapsia", joka hämmästytti ihmisiä. Ehkä just siks, että neljäkin on jo nykypäivänä "paljon"?

Nuorimmaista aloin odottaa kun kaksosilla oli ikää 9kk. Ja sekään ei ole mikään salaisuus, että meidän pienin on meidän suurista suurin ja ihanin ylläri. Nyt jotenkin tuntuu, että meidän lapsiluku on täynnä. Nyt voin sen jotenkin todeta oikeasti ääneen. Mutta vastaus kysymykseen: ei, en ole aina halunnut montaa lasta.

Mikä on parasta kotiäitiydessä? Entä ärsyttävintä/tylsintä/raskainta?

Kotiäitiydessä parasta on ehdottomasti se, että voit suunnitella itse päivät. Jos sua ei huvita tehdä jotain, niin sitten sitä ei tehdä. Lapsilta saadut hellyyden osotukset ja tiukat kysymykset on välillä aika kivoja, ja ne antaa voimaa. Oon myös äiti, joka kaipaa muutakin elämää kun ne omat lapset. Useimmiten me nähdäänkin niitä "mammakavereita". Siitä nauttii lapset ja äidit.

Suurin miinus on RIITTÄMÄTTÖMYYS, ei tarvinnut edes miettiä kahta kertaa. Varsinkin kun lapsia on useampi, on se vaan kylmä totuus, että aina ei itse voi olla avuksi just samalla hetkellä kun toinen pyytää. Onneks meille se on arkipäivää ja lapset on oppinu elämään näin. Niille siinä ei oo mitään ihmeellistä, mutta itteä se häiritsee ja harmittaa usein. Lähes päivittäin. Onneksi siitä ei oo kärsinyt ketään. Lapset on oppinut odottamaan omaa vuoroansa ja samalla myös avunantaminen on meidän lapsille tullut tutuksi eleeksi.

Kiukkuaminen ja kiusanteko ilman syytä, on toinen asia joka todella ottaa aivoon. Sen voi allekirjoittaa varmasti jokainen vanhempi?  Ja meillä kun niitä kiukunkohteita saattaa olla pahimmassa tapauksessa 7kipaletta, ei ilmapiiri oo mikään kovin mukava :D

Millainen koti teillä on?

Asutaan yksitasoisessa rivitalossa. 80m2. 4h+k. Moni kauhistelee kuinka me oikeen mahdutaan tänne, mutta nou hätä--hyvin mahdutaan. Sopu sijaa antaa :) ainut suuri miinus on lämpimän varaston puuttuminen. Meillä on siis kaikki talvivaatteista kesävaatteisiin sisällä kaapissa. Joulukoristeet ja varapatjat, mutta Hyvin ne saa kuitenkin kaappiin piiloon ;)

Kuvat napattu arkistoista..

Onko se unelmien koti?

Ei ole unelmien koti. Kyllä se on se omakotitalo, mistä varmasti jokainen lapsiperheellinen unelmoi. Tää on kuitenkin koti, joka tuntuu kodilta, eli vasta unelman tullessa kohdalle luovutaan tästä asunnosta :)

Kuinka kauan olette olleet miehesi kanssa yhdessä?

N 10vuotta. Ensimmäiset pari vuotta vähän oltiin ja ei oltu. Vuodesta 2008 kuitenkin ollaan lyöty hynttyyt yhteen ja tässä sitä ollaan.

Millaisena kuvittelet elämänne 10 vuoden päästä?

Mä olen töissä, ehkä jossain muualla kun omalla alalla. Ikää silloin on "JO" 37. Hui. Lapset on jo esiteinejä, teinejä ja lähes täysi-ikäisiä. Meillä on se unelmien omakotitalo. Ei todellakaan yhtäkään elukka :D paikkakuntakin saattaa olla ihan joku muu. Elämä näyttää.

Mitä sanoisit suurperheestä haaveilevalle?

Aina ei kannata vain haaveilla ja "jossitella". Unelmat on tehty toteutettaviksi. En itsekkään ole koskaan haaveillut suurperheestä, mutta nyt, nyt tää on mun unelma ja oon saanut sen toteutettua. Se on totta, että helpolla tästä ei pääse. Ja sekin pitää myös osittain paikkansa, että ihan jokainen tästä ei varmasti selviä, ainakaan kuluttamatta akkuja kokonaan. Tää on hommaa, joka vaatii tieynlaista luonnetta ja haluamistahtoa. :) itse en olis ikinä uskonu olevani tässä, mutta tähän on tultu, enkä päivääkään vaihtais (vaikka välillä niin sanonkin ;) )

*Sanna

KOTiJUMPPAA

Nyt löytyy hauska video Kiljusten Herrasväki- blogi facebook ryhmässä. Moni keksii niitä hyviä tekosyitä ettei liikuntaa voi muka harrastaa, mutta sitten ei kannata kyllä mutista kun peilikuva ei miellytä ;)

Täällä takana nyt pian 1vko treeniä ja hiukan tiukemmin seurattua ruokailua. Olo on mitä mahtavin ja mikä parasta, kaikki nauttii tästä. Paitsi mies. Se tykkäis mussuttaa herkkuja :D

Meillä siis mennään leikin kautta treenaamiset. Ensin lasten kanssa hömpöttäen ja sen jälkeen niitä ei kiinnostakkaan enään miksi äiti huhkii ja puuskuttaa. Kaikki on siiis mahdollista. Käykää kurkkaamassa video Täältä

Onko ruudun toisella puolen muita kotona lasten kanssa treenaavia?

Testiryhmään pääsy. JES!

APUA, oon niiiin innoissani!!

Oonkin aikasemmin kertonut, että liikunta on mun henkireikä. Se on asia, mistä en luovu ellei oo oikeasti ihan pakko. Se on tekemistä, mihin saa purkaa jokaisen ajatuksen ja fiiliksen- ei väliä onko se helvetin negatiivista vai ällö positiivista.

Kaksosten syntymän jälkeen mä päätin kääntää uuden sivun elämässä. Aloitin 8vkon intensiivisen kurssin, johon olin tsempannu itseni täysillä. Olin päättänyt, että teen kaiken justiin en melkeen ohjeiden mukaan. Ja se kannatti. Sain itseni sellaiseen kuntoon, että pystyin rehellisesti sanoa tykkääväni itsestä.

Tykkään tavoitteellisesta urheilusta. Rakastan sitä tunnetta, kun saat olla itsestäsi ylpeä, koska oot saanut aikaan jotain. Se, kuinka oot osannut rakentaa itselles hemmetinmoisen itsekurin ja päättäiväisyyden, ei oo pikku juttu. Mitään fitness urheilijaa musta ei saa. Ei tänään, ei huomenna, ei suurilla lahjonnoilla, ei millään. Sen verran oon mukavuudenhalunen, etten pystyisi sitoutua niin suureen panostamiseen ja vielä niin piiitkäksi aikaa. Mutta tälläinen "normi ihmisen pienetsuuret tavoitteet"- urheilun suhteen, on mun juttu.

Nyt pitkästä aikaa oon saanut uuden puhdin liikunnan suhteen. Oon vähän tämmönen kausi hifistelijä. Välillä mennään listojen mukaan ruokaillen ja välillä sitten ei lähelläkään listojen tekstejä.

Tällä hetkellä..ruokailut menee ulkomuistista ja perjaatteessa elämäntapana listan mukaan. Ja nyt todellakin mennään seuraavat 4vkoa ihan täysillä. Meikäläinen nimittäin pääsi mukaan @Fitverstaan testiryhmään. Tsempparina toimii Jasmin Ali. 

Seuraavat 4vkoa keskittyy todella tiiviisti takapuolen ja jalkojen lihaksistoon ja etenkin niiden muokkaamiseen. Omilla sovelluksilla ja taidoilla pidetään balansissa sitten muu kroppa.

Oon niin innoissani. Tuntuu, että kun saa ohjeet osaavalta ihmiseltä, on jotenkin niin enemmän täysillä mukana.

Voit seurailla meikäläistä ja muitakin mukana olleita somessa

@jsa_liikuntapalvelut

@fitverstas

#fitverstas

#jsa_liikuntapalvelut

Mun mielestä äidit heittää aivan liikaa tekosyitä, miksei pysty MUKA harrastaa liikuntaa. Juu totta, vauva-aika on raskasta, se mieskin käy töissä, koti pitää pitää järjestyksessä, ei voi sitoutua kun on jo niiden lasten kanssa niin paljon hommaa, ei voi alottaa mitään tavotteellista, koska "listaruokaa" ei voi syödä kukaan muu ja monia eri ruokavaihtoehtoja ei jaksa tehdä. Mutta hei, miksi me äidit unohdetaan itsemme?

Paskaa sanon minä!

 Jos minä suurperheen äitinä pystyn tähän ja jos mun ystävä, yksinhuoltaja, kahden pienen lapsen äiti pystyy tähän enemmän kun tarpeeksi--pystyt sinäkin. Käy ihmeessä lukasemassa myös Kristan mietteitä ja ajatuksia tavoitteellinenliikunta/lapsi yhdistelmästä. Huikee mimmi, ihan samaan ei meikälöinen pysty, mutta perässä tullaan lujaa ;) halaukset sinne <3

Liikunna ja perheen yhteensovittaminen on oikeasti yllättävän helppoa, eikä yhtään niin hankalaa kun moni antaa olettaa.

Tähän vois taas todeta sanat "elämä on just niin hankalaa, kun sä haluat siitä tehdä!".

Nauttikaa hyvät ihmiset! Täällä eletään vaan kerran!

Josset sä ikinä haasta itseäs ja mee mukavuusalueen yli tai edes lähelle sitä, niin mitä elämää se sellanen on?

Meillä (ja tässä tapauksessa itsellä), ei ruokailut muutu miksikään. Meillä siis jatketaan ihan samaan tyyliin kun ennenkin. Me kaikki syödään samaa ruokaa joka ruualla. Ainut jossa joudun vähän petrata on veden juonti. Se on tupannu unohtua aina välillä.

Nyt joku kuitenkin kauhistuu ja ajattelee, miten mä voin viettää aikaani salilla ja sitoutua tälläiseen?!

Älkää panikoiko, täällä suoritetaan jumpat täysin kotosalla. Välillä painojen kanssa ja välillä ihan vain omankehonpainolla. Ja hei, ei mulla ole edes enään salikorttia :)

Kiinnostaako muita kuulla tästä lisää? :)

Tai no varmasti tuleekin kirjoiteltua. Eli kaikki kotiäitimuffinsi reseptejä odottavat, poistukaa! Nyt vuorossa on ohjeita salaatin pilkkomisesta, kanan maustamisesta ja juttua mitä ihmeemmistä suoritustekniikoista kotijumpan ja lasten yhteensovittamisen suhteen.

Oi oi

Sanna

Ps. Meikäläinen kiskas tänään todella pitkästä aikaa farkut jalkaan legginsien ja salihousujen sijaan. Oli yllätävän mukavat ja piristi kyllä kummasti :)