Mulla oli elämässä ihminen, josta en ollut valmis luopumaan, ikinä. Vuosien saatossa se kuitenkin tapahtui. Tämän henkilön takia menetin myös rinnalta paljon muitakin ihmisiä. Oli monen asian summa, että päädyin vuosien jälkeen luovuttamaan että saisin pitää tärkeän ihmisen elämässäni sellaisena, mitä se oli ollut viimeiset 20vuotta.
Ikinä ei saisi luovuttaa. Aina pitäisi yrittää, mutta uskon, että oma "perääntyminen" oli kaiken tämän arvoinen.
Tää asia on saanut mut miettimään todella paljon. En oikeen tiedä, että mistä sitä edes aloittaa. Ajatuksia on niin paljon. Enkä tiedä miksi edes halusin tästä kirjoittaa?
Elämä ei aina ole sitä, miltä se ulos päin näyttää. Ja kun sen lopulta huomaa muut, on sitä itse jo sokeutunut. Onko ihmisillä varaa sanoa muille kuinka pitäisi toimia? Mikä on oikein ja mikä väärin. Jos on, niin kuinka kauan niitä omia ajatuksia, ehdotuksia ja mielipiteitä saa jankuttaa? Onko siihen edes oikeutta?
Mä oon todella onnellinen, että oon vihdoin saanut tän ihmisen takaisin mun elämään, omana itsenään. Ja tietenkin myös ne muut ihmiset siitä ympäriltä.
Mä olen sitä mieltä, että asiasta saa sanoa. Ja pitää sanoa! Sen oon oppinut. Omia tyhmiä mielipiteitä ei sen sijaan tarvitse ilmaista toistamiseen, koska kaikki ei toimi aina niin kuin sä HALUAISIT.
Elämä on liian lyhyt murehtimiseen ja hukkaan heitettäväksi. Tee elämästä, sun elämästä, juuri sellaista kuin haluat. Kukaan ei päätä kuinka sä saat ja kuinka sun pitäis tehdä. ❤
mutta se on taivaan tosi, että sisko päättää aina kuinka sä saat ja kuinka sun pitäis tehdä. Tai niin se ainakin luulee ja yrittää, maan tappiin asti.
Onko muut menettäneet tai joutuneet "taistelemaan" pitääkseen tärkeän ihmisen? Kannattiko?
*Sanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti