Noh. Hyvää ja huonoa.
Työt on alkanu noin kuukausi sitten ja voi pojat. Oon monesti miettinyt miksen mä oo tehnyt sitä siirtoliikettä jo aiemmin? Nautin mun työstä ja rakastan mun työkavereita. Meillä on huipputiimi. On ollu ihana saada palautetta niin tutuilta kun tuntemattomiltakin (asiakkailta), kuinka meidän hyvä ja hauska fiilis välittyy somen kautta. Monet on ihmetelly kuinka tuommonen työpaikka on mahdollinen?
Monet ähkii ja puhkii sitä töihin menoa ja siellä oloa, mutta mä nautin. Se on mulle kuin pieniä irtiotto. Saa jutella aikuisten juttuja, olla hiljaa kun siltä tuntuu, tehdä yksin ja yhdessä hommia, syödä rauhassa ja ja ja.. ihanaa!
mitäs meille kotiin? Hyvää. On oppinut taas nauttimaan eritavoin lasten kanssa olosta. Huomaa ihan eritavoin taas kaiken merkityksen ja tärkeyden
Vaikka illat on aika häslinkiä, ei sitä jaksa ressata samalla tavoin kun kotiäitinä ollessa. Se on kyllä iso harmi, että Ei sitä yhteistä aikaa kyllä ihan hirveesti ole. Mutta viikonloput on sitten pyhitetty sille yhteiselle ajalle. Väsyneitähän me kaikki ollaan iltasin. Klo 21.30 meidän kämpässä on jo kaikki untenmailla. Lapset on astunee todella hienosti päiväkotilaisten saappaisiin. En voi kuin olla ylpeä koko viisikosta.
Miehen kanssa meillä oli tiedossa 24h treffit, jotka jäi lopulta tosi lyhyeksi. Käytiin hotelli huoneessa suihkussa ja lähdettiin keilaamaan. Sain puhelun "kaikki lapset oksentaa ja joka paikka on oksennuksessa, voisitteko te tulla kotiin?" Voi kertoa, että ihan lievästi otti aivoon. Seuraavana päivänä mä jynssäsin oksennusmattoja ja sain puhelun "hei Sanna. Me halutaan että te saatte miehenne kanssa ottaa uusiksi hotelliyöpymisen, kun se loppui ennen kuin ehti edes alkaa. Me, Sokos Hotels, halutaan lahjottaa Teille lahjakortti." Ihanaaa!!!!! Voin kertoa, että ei tehnyt yhtään pahaa pestä niitä oksumattoja.
Mitäs tähän päivään? Noh ei kauheen hyvää.
Viime viikolla lähdin hakemaan isompia lapsia päiväkodista ja kun matkan piti jatkua pienempien herrojen päiväkodille, päätti auto olla sanomatta mitään. Akkuhan siellä laittoi pakkasten kanssa vastaan. Ei muuta kun kävelyreissu. Ei onneks oo mikään kamalan pitkä matka, mutta itsellä kun ei todellakaan ollu mitkään ulkoiluvaatteet päällä, voitte vaan kuvitella kuinka jäässä olin. Oi sitä häpeän määrä, mitä koin kävellessä hyvin puettujen lasteni kanssa kotiin (itse olin kun säätä uhmaava teini!). Voin vaan kuvitella kuinka kaikki ajatteli "tuolla se nuoriäiti lähteny lasten kanssa ulos. Pitää olla niin fiiniä että voi toppavaatteita pukea??!!" Nooh eipä siinä..
Tällä hetkellä makaan yksin kotona. Perjantai aamuna alkanut niska kipu vain yltyi ja yltyi. Koko viikonlopun söin särkylääkkeitä ja lihaskipulääkkeitä. Pyysin miestä hieromaan ja yritin venytellä (joka oli virhe!). Su-ma yönä olin varma, että halvaannuin. Tai siltä se ainakin tuntui. Ei ollut lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin soittaa lääkäriin. Ja niinhän siinä kävi, että kallonpohjalihakset oli tulehtuneet ja täällä mä makaan viikom nyt kotona ottamassa sitä kuuluisaa lepoa ja lääkkeitä.
Nautinko mä? En! Kaipaan jo töihin. Taas täytyy todeta, että musta ei sais konttori työntekijää, ei sitten millään! En osaa olla paikallani. Onneks tää ei tartu, joten voi hyvillä mielin kutsua juttu seuraa, keittää kaffit ja jutella soffalla pötkötellen.
Loppuviikosta meillä on pienimmän herran korvienputkitus. Kalenteri on täyttynyt muutenkin pikkuhiljaa pienistä kevät retkistä perheenä ja aikuisten kokoonpanolla.
Mitä muille kuuluu?
Mukavaa kevättä kaikille. Meidän rustauksia voi lukea lisää säännöllisin väliajoin Kiffelin nettisivuilta :)
*Sanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti