Pikkusisko

Moniko omistaa ihmisen, josta ei olisi valmis luopumaan mistään hinnasta? Mitä jos sä kuitenkin menetät henkisesti tälläisen ihmisen? En tarkoita nyt siis kuolemaa, vaikka sillä sanalla sitä henkistä menetystä vois ihan hyvin kuvailla. 

Mulla oli elämässä ihminen, josta en ollut valmis luopumaan, ikinä. Vuosien saatossa se kuitenkin tapahtui. Tämän henkilön takia menetin myös rinnalta paljon muitakin ihmisiä. Oli monen asian summa, että päädyin vuosien jälkeen luovuttamaan että saisin pitää tärkeän ihmisen elämässäni sellaisena, mitä se oli ollut viimeiset 20vuotta.

 Ikinä ei saisi luovuttaa. Aina pitäisi yrittää, mutta uskon, että oma "perääntyminen" oli kaiken tämän arvoinen.

Tää asia on saanut mut miettimään todella paljon. En oikeen tiedä, että mistä sitä edes aloittaa. Ajatuksia on niin paljon. Enkä tiedä miksi edes halusin tästä kirjoittaa?

Elämä ei aina ole sitä, miltä se ulos päin näyttää. Ja kun sen lopulta huomaa muut, on sitä itse jo sokeutunut. Onko ihmisillä varaa sanoa muille kuinka pitäisi toimia? Mikä on oikein ja mikä väärin. Jos on, niin kuinka kauan niitä omia ajatuksia, ehdotuksia ja mielipiteitä saa jankuttaa? Onko siihen edes oikeutta?

Mä oon todella onnellinen, että oon vihdoin saanut tän ihmisen takaisin mun elämään, omana itsenään. Ja tietenkin myös ne muut ihmiset siitä ympäriltä.  

Mä olen sitä mieltä, että asiasta saa sanoa. Ja pitää sanoa! Sen oon oppinut. Omia tyhmiä mielipiteitä ei sen sijaan tarvitse ilmaista toistamiseen, koska kaikki ei toimi aina niin kuin sä HALUAISIT.

Elämä on liian lyhyt murehtimiseen ja hukkaan heitettäväksi. Tee elämästä, sun elämästä, juuri sellaista kuin haluat. Kukaan ei päätä kuinka sä saat ja kuinka sun pitäis tehdä. ❤ 

mutta se on taivaan tosi, että sisko päättää aina kuinka sä saat ja kuinka sun pitäis tehdä. Tai niin se ainakin luulee ja yrittää, maan tappiin asti.

Onko muut menettäneet tai joutuneet "taistelemaan" pitääkseen tärkeän ihmisen? Kannattiko? 

*Sanna

Täällä taas, muttei iskussa

Kylläpä aika rientää äkkiä. Mitäs meille kuuluu?

Noh. Hyvää ja huonoa.

Työt on alkanu noin kuukausi sitten ja voi pojat. Oon monesti miettinyt miksen mä oo tehnyt sitä siirtoliikettä jo aiemmin? Nautin mun työstä ja rakastan mun työkavereita. Meillä on huipputiimi. On ollu ihana saada palautetta niin tutuilta kun tuntemattomiltakin (asiakkailta), kuinka meidän hyvä ja hauska fiilis välittyy somen kautta. Monet on ihmetelly kuinka tuommonen työpaikka on mahdollinen?

 Monet ähkii ja puhkii sitä töihin menoa ja siellä oloa, mutta mä nautin. Se on mulle kuin pieniä irtiotto. Saa jutella aikuisten juttuja, olla hiljaa kun siltä tuntuu, tehdä yksin ja yhdessä hommia, syödä rauhassa ja ja ja.. ihanaa!

mitäs meille kotiin? Hyvää. On oppinut taas nauttimaan eritavoin lasten kanssa olosta. Huomaa ihan eritavoin taas kaiken merkityksen ja tärkeyden 

Vaikka illat on aika häslinkiä, ei sitä jaksa ressata samalla tavoin kun kotiäitinä ollessa. Se on kyllä iso harmi, että Ei sitä yhteistä aikaa kyllä ihan hirveesti ole. Mutta viikonloput on sitten pyhitetty sille yhteiselle ajalle. Väsyneitähän me kaikki ollaan iltasin. Klo 21.30 meidän kämpässä on jo kaikki untenmailla. Lapset on astunee todella hienosti päiväkotilaisten saappaisiin. En voi kuin olla ylpeä koko viisikosta.

Miehen kanssa meillä oli tiedossa 24h treffit, jotka jäi lopulta tosi lyhyeksi. Käytiin hotelli huoneessa suihkussa ja lähdettiin keilaamaan. Sain puhelun "kaikki lapset oksentaa ja joka paikka on oksennuksessa, voisitteko te tulla kotiin?" Voi kertoa, että ihan lievästi otti aivoon. Seuraavana päivänä mä jynssäsin oksennusmattoja ja sain puhelun "hei Sanna. Me halutaan että te saatte miehenne kanssa ottaa uusiksi hotelliyöpymisen, kun se loppui ennen kuin ehti edes alkaa. Me, Sokos Hotels, halutaan lahjottaa Teille lahjakortti." Ihanaaa!!!!! Voin kertoa, että ei tehnyt yhtään pahaa pestä niitä oksumattoja.

Mitäs tähän päivään? Noh ei kauheen hyvää.

Viime viikolla lähdin hakemaan isompia lapsia päiväkodista ja kun matkan piti jatkua pienempien herrojen päiväkodille, päätti auto olla sanomatta mitään. Akkuhan siellä laittoi pakkasten kanssa vastaan. Ei muuta kun kävelyreissu. Ei onneks oo mikään kamalan pitkä matka, mutta itsellä kun ei todellakaan ollu mitkään ulkoiluvaatteet päällä, voitte vaan kuvitella kuinka jäässä olin.  Oi sitä häpeän määrä, mitä koin  kävellessä hyvin puettujen lasteni kanssa kotiin (itse olin kun säätä uhmaava teini!). Voin vaan kuvitella kuinka kaikki ajatteli "tuolla se nuoriäiti lähteny lasten kanssa ulos. Pitää olla niin fiiniä että voi toppavaatteita pukea??!!" Nooh eipä siinä..

Tällä hetkellä makaan yksin kotona. Perjantai aamuna alkanut niska kipu vain yltyi ja yltyi. Koko viikonlopun söin särkylääkkeitä ja lihaskipulääkkeitä. Pyysin miestä hieromaan ja yritin venytellä (joka oli virhe!). Su-ma yönä olin varma, että halvaannuin. Tai siltä se ainakin tuntui. Ei ollut lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin soittaa lääkäriin. Ja niinhän siinä kävi, että kallonpohjalihakset oli tulehtuneet ja täällä mä makaan viikom nyt kotona ottamassa sitä kuuluisaa lepoa ja lääkkeitä. 

Nautinko mä? En! Kaipaan jo töihin. Taas täytyy todeta, että musta ei sais konttori työntekijää, ei sitten millään! En osaa olla paikallani. Onneks tää ei tartu, joten voi hyvillä mielin kutsua juttu seuraa, keittää kaffit ja jutella soffalla pötkötellen.

Loppuviikosta meillä on pienimmän herran korvienputkitus. Kalenteri on täyttynyt muutenkin  pikkuhiljaa pienistä kevät  retkistä perheenä ja aikuisten kokoonpanolla.

Mitä muille kuuluu?

Mukavaa kevättä kaikille. Meidän rustauksia voi lukea lisää säännöllisin väliajoin Kiffelin nettisivuilta :)

*Sanna

Tulevaisuuden unelmia todeksi

Blogi on ollut hiljainen. Kauan. Ja ihan syystäkin.

Täällä on sairastettu kyllä kaikki pöpöt mitä vaan on ollut tarjolla. Oltiin koko perhe influenssassa joulunpyhinä ja sen jälkeen lapset sai jälkitautina korvatulehdukset. Pienin herra päätti jatkaa vieläkin sairastamista ja nyt odotellaan aikoja korva- ja lastenpolille. Elävienkirjoissa ollaan kyllä.

Tänään oltiin pienten kanssa tutustumassa uuteen päiväkotiin ja huomenna alkaa sitten uusi arki kunnolla rullata.

Mitkä on fiilikset itellä?

Odottavat. Odotan jännityksellä millaista meidän "elämä" tulee olemaan, sillä se muuttu todella suuresti. On hassua ajatella, että minä, joka oon viettänyt melkein viimeiset seitsemän vuotta mun lasten kanssa, en yhtäkkiä olekkaan niiden kanssa kun rapiat 5tuntia päivässä. Uusi arki pelottaa myös jollain tapaa, en vain oikeen osaa pukea sitä "pelko" sanaa fiilistasolla sanoiksi.

Viime yönä tuli kyllä fiilikset, "miks mä ryhdyn vaihtamaan tätä arkea?!!!". Isommat juoksi vuoronperään meidän huoneessa. Loman jälkeen palaaminen päiväkotiin jännitti. Pienin herra heräs siihen juoksuun ja vinkumiseen, joten unet oli tässä vaiheessa historiaa. Pienien torkkujen välillä kaksoset päätti kiljua kilpaa ihan muuten vaan. Perhepedissä nukkui aamulla mun lisäksi 3 lasta. Herätyskellon ilmoittaessa olemassa olostaan, olin valmis tekemään mitä vaan että saisin nukkua vielä muutaman tunnin. Totuushan oli kuitenkin se, että ylös oli noustava. Hivuttauduin varmasti noin puoli tuntia kohti sängynreunaa, jokaisella sentillä pienin poika heräs. Lopulta mulla ei enään ollut voimia ja fysiikka meni eri reittiä.. tipuin lattialle. Pidätin hengitystä, yrittäen olla hiljaa, koska olin varma että nyt heräs kaikki. Äkkiä pois huoneesta, koska meinasin kuolla nauruun. Oikeesti, voiko enään huonompi säkä olla? Lopulta aamu meni oikeen kivasti ja olin onnellinen  ajatuksesta "uusi arki". Ja olokin oli kuin.. Batmanilla

Pienet viihtyi mainiosti päiväkodissa. Ryhmä on sijoitettu rivitalon "normaaliin" asuinhuoneistoon (5h+k), todella ihana ja kodintuntuinen paikka. Näin pienille hoitolaisille kun unelma.

Uudet tuulet puhaltaa myös asunnon suunnalla. Pitkän jahkailun jälkeen, päätettiin laittaa asunto myyntiin. Meidän perhe alkaa todella kaivata nyt lisäneliöitä ja omakotitalo maaseudulta oliskin enemmän kun unelma. Toivotaan, että meidän vastoinkäymiset (sairastamiset) jäi viime vuoden puolelle ja olkoon vuosi 2017 tulevaisuuden suunnitelmien haaveilua ja toteutusta.

Itselle työnkuvaan kuuluu myös paljon muutakin kuin siivousta, nimittäin blogi juttuja. Oon aina haaveillut kirjoittaa "työkseni". Ajatus siitä on tuntunut kuitenkin jotenkin kaukaiselta. Nyt kuitenkin mulle maksetaan kirjoittamisesta (sisältyy siis työhön). Menee varmasti tovi, että tajuan kuinka paljon mua on onnistanut  pienen ajan sisällä. meidän juttuja pääsee lukemaan säännöllisesti Kiffelin sivuilta,

http://www.kiffel.fi/category/blogi/

 

oma blogi saa kyllä myös päivityksiä ja lupaan linkata kun tekstejä on julki muualla :)

Ihanaa alkanutta vuotta ja energistä uutta viikkoa.

Mitä muille kuuluu?  :)

Sanna