Mun elämä, mun tekemiset

Kuinka moni myöntää, että on joskus ajatellu :"mitähän muut nyt sanoo?"

Ite kuulun tähän kastiin. Tai no..kuuluin. Lasten myötä sitä on jotenkin kategorioitu johonkin kastiin. Äitin pitäis näyttää äideiltä. Mutta minkä näkönen sitten on se tavis äiti?

Samat vaatteet vuodesta toiseen? Tukka kotinutturalla ja ripsiväri kuivunut meikkipussin pohjalle? Kaikki aika ja raha menee lasten vaatteisiin ja elättämiseen? "Äidillä" ei oo tatskoja tai läväreitä, vaan jauhoa rinnuksilla ja vaatteet tuoksuu vastaleivotulta pullalta?! Lapsia kehoitetaan olemaan vaan rauhassa ja käyttäytymään? Itse istutaan puistonpenkillä, koska maahan kaivettu trampoliini on tehty vain lapsille?

Ehkä? Tai sitten ei?!

Mun mielestä jokainen äiti saa olla just sellanen kun haluaa. Mulla on kaveri, joka rakastaa tatuointeja, niitä löytyy ja paljon. Sillä on myös pieni lapsi, joka on saanut parhaan mahdollisen kasvatuksen. 

Mulla on myös kaveri, joka ei niin välitä panostaa itseensä, mutta on silti kaunis ja paras mahdollinen äiti. Mun äiti taas on aika  "tavis äiti", se käyttää lähes aina niitä samoja vaatteita, eikä omista tatskoja tai lävistyksiä, mutta se ei todellakaan tuoksu vastaleivotulta pullalta ja se tykkää käydä kampaajalla (joka muuten maksaa ja paljon!!). Tiedän äitejä, jotka tykkää istua vaan puistonpenkillä ja tiedän äitejä, jotka juoksee onnesta soikeina leikkipuiston kiipeilytelineissä.

Ite oon nyt äitiysloman aikana panostanut paljon itteeni ja oppinu ottamaan rennosti. Oon jollain tasolla ehkä unohtanut sen aijemmin. Välillä sitä miettii, että mikä ihme nyt on kun nyt on ihan eri ääni kellossa.

Viime kuukausien aikana on tullut laitettua ne "vuodesta toiseen" vaatteet pois ja uusittua lähes kaikki. Hiukset on kokenu muodonmuutoksen, pitihän se niskasiili leikata. Tulee sitä joskus herätettyä se sisäinen lapsi vähän liikaakin. Ollaan sitä oltua se pullantuoksunen kotiäitikin ja lasten kanssa yltäpäältä jauhoissa. 

 Tatuointi on ollu kauan haaveissa ja yhtäkkiä se olikin nyt laitettu. Sama lävistyksien kanssa. Oon kauan haaveillut kahdesta lävistyksesfä, mutta aina sitä on siirtäny ja miettiny että "voinks mä laittaa sellasta?".. whaat.. miksen vois?! Tuumasta toimeen, mä olin jo matkalla. Julkaisin kuvan tietenkin ihan onnesta soikeena someen, johon sainkin ihanan kommentin instagramin kautta:

"Mä oon ajatellu että noita otetaan 16vuotiaana uhmatakseen äitiä, mutta sinä uhmaatkin äitiyttä. Loistavaa!"

Kommentista tuli todella hyvä fiilis. Ihana kun on ihmisiä jotka osaa ajatella, että maailma ja äitiys ei kaadu tälläiseen. Jos joku, tässä tapauksessa minä, saa tästä hyvän fiiliksen niin miksei??!

Toinen asia, josta oon ittessäni oikeasti todella ylpee, 

--oon oppinu lähtemään pois kotoa ilman suurempia miettimisiä ja pohtimisia. Oon oppinut ottamaan itselle aikaa, jos siltä tuntuu. En tietenkään vaan ilmota yhtäkkiä miehelle, että "moro, mä meen nyt. Nähdään joskus!". Ei ei, vaan mä osaan nykyään lähteä kotoa miettimättä kuinkahan lapset, kuinkahan mies jaksaa töiden jälkeen, apua nyt äkkiä että ehdin kotiin pian takasin. Se kun on todella harva kerta, kun meikäläinen poistuu kotoa ihan yksinään muutoin kun salihousut jalassa.

N 2kuukautta sitten ehdotin miehelle, jos lähdettäisiin katsomaan Sannia Seinäjoelle. Mun äiti ja mumma lupautui tulla hoitamaan lapsia. Viime perjantaina se 2kuukauden odotus oli ohi, ihanaa!! Meikäläinen starttas auton ja nappasin mun oman invan etupenkille. 9tunnin treffit sai alkaa. 

 Nyt jaksaa taas. Haaveita ja unelmia on tehty toteutettavaksi, joten ihmiset, tarttukaa tilaisuuksiin. Täällä eletään kerran. Lähipäivinä meidän olis tarkotus lähteä hoploppiin. Lapset toivo jo viimeks, jos voisin hyppiä niiden kanssa isoilla trampoliineilla. Tein muutaman hypyn ja lopetin. Nyt ens kerralla aijon hyppiä siellä omien lasten kanssa niin kauan että joku tulee sanomaan "nyt olis toisten vuoro". 

*pus Sanna