Miks hitto me ollaan ryhdytty tähän kaikkeen?

Meillä asustaa tällä hetkellä eskarikiukun omaava poika, pikkueskarilainen joka luulee tietävänsä kaiken, 2vuotiaat kaksospojat jotka uhmaa kaikin tavoin sekä vauva joka on oppinut mikä on omatahto ja että vierastaessa voi huutaa kun hyeena. Ajoittain, meillä vallitsee siis aikamoinen konsertti. Siihen päälle vielä elämisen äänet. Sekametelisoppa on valmis! 

On päiviä kun ei millään jaksais alkaa kuunnella sitä samaa virttä

"Tää ruoka on pahaa"

"Se oli mulla!"

"Sä oot tyhmä!"

"Mä en oo sun lapsi!"

"Toi löi mua!"

Ovet paukkuu ja balalaikka soi!!!

On päiviä, kun tulee mietettyä "miks hitto me ollaan ryhdytty tähän kaikkeen?". Em nyt ihan 100% oo tuota mieltä, mutta välillä vaan palaa käpy siihen ainaiseen valittamiseen ja huutamiseen.

Millainen mä sitten oo ollu lapsena? No varmasti ihan samanlainen. Lapset on lapsia ja niiden kuuluu uhmata ja oppia sen kautta. Aikuiset taas on aikuisia ja niiden tehtävä on opettaa mikä on oikein ja mikä ei. Harmi, ettei meihin vanhempiin olla vielä keksitty asentaa "äänien vaimenninta", mutta sen voin kertoa, että sitä ääntä ja kiukkua oppii kyllä itse suodattamaan. Miettikää, jos mä savuttaisin jokaisesta riidasta ja yhteenotosta? Mä saisin olla vaahtopäänä aamusta iltaan.

Tähän sotatantereeseen on jo niin tottunut ja asettunu. Joskus kun saa hiukan pidemmän hetken hiljaisuutta ja aikaa ilman lapsia, huomaa jollain tapaa olonsa hassuksi. En osaa selittää sitä olotilaa, mutta kuvitelkaa itse.

--> aamulla klo 7 alkaa tohina ja se tekeminen jatkuu lähes taukoamatta ilta 20 saakka. Mun kroppa ja pääkoppa on niin tottunut tähän tekemiseen (joka ei lopu), jotta en osaa välttämättä pysähdyksen (vapaa-ajan) tultua välttämättä pysähtyäkkään niin kuin olin olettanut. Uskoisin näin. 

Tällä hetkellä meillä on siis aika äänentäyteistä elämää, mutta kliseinen "mitään en vaihtais", pätee kyllä tähän kohtaan.

Se tunne, mitä lapset antaa vanhemmille, ei ole edes sanoinkuvattavissa. Se, joka ei oo koskaan kokenut rakkautta omaa lasta kohtaan, ei osaa edes kuvitella miltä se tunne tuntuisi. Se tunne, mitä synnytyksen jälkeen koet parhaimmillasi lasta kohtaan, on potenssiintuhat muutamien vuosien kuluttua itse synnytyksestä. Lapset ottaa paljon, mutta antaa niin paljon enemmän.

Välillä sitä myös miettii, millaista meidän elämä olisi jos meillä ei olisi näin monta lasta? En osaa edes kuvitella sellaista vaihtoehtoa. Meille on suotu alle kuudessa vuodessa 5 tervettä ja omantahdon omaavaa lasta, ja hyvä niin. Lapsi, joka osaa ja uskaltaa näyttää tunteensa, on tasapainoinen ja luottavainen. Tiedän että sitten joskus, kun tää kiukkuaminen loppuu (useiden vuosien päästä!) kaipaan tätä täysillä volumeilla elämistä. Kaipaan sitä kun jouduin katsoa takavasemmalle ja hymyillä salaa lapselta sille kiukkupuuskalle, kaipaan varmasti aikoja, jolloin mulla oli lähes toistakymmentä toistaan kauniimpaa nimeä (tyhmä, idiootti, ärsyttävä, laiska, lihava, rumahiuksinen .........). Kaipaan aikaa, jolloin joku oli jatkuvasti vailla mun läsnäoloa ja huomiota.

Lapset on vain kerran pieniä, joten nautitaanhan kaikki siitä. Tulee huonoja ja tulee hyviä päiviä, kaikki on kuitenkin ihan yhtäarvokkaita ja tärkeitä.

Esikoisen sanoja lainatakseni "äiti, kerro mulle sitten isona kuinka mä kiukuttelin".

VARMASTI KERRON <3

Sanna

Millaisia ajatuksia tää herätti? Saako teidän mielestä vanhemmat haaveilla jollain tasolla ajasta ilman lapsia, jos kerran niitä lapsia on tietoisesti hankkinut?