Kun mä rohkenin pyytämään apua

Meillä Suomessa on kyllä hyvin asiat. Saat ulkopuolista kotiapua kunnan tai kaupungin kautta tarvittaessa tai halutessa. Toki välillä joutuu odottamaan omaavuoroansa, mutta apua on kuitenkin saatavilla. Samoiten MLL kautta saa hoitajaa. 

Mä olen kyllä ehkä se perus jääräpää suomalainen. Jossain määrin ajattelen, että "kun on itse lapset hankkinu, ne myös itse hoidetaan". Vain "hätätilanteissa" , eli tilanteissa jossa en pysty toteuttamaan suunnitelmaa ilman lastenhoitajaa, pyydän apua.

Meillä on älyttömän ihana tukiverkosto. On ystäviä ja sukulaisia, jotka hoitaa aina pyydettäessä jos niiden aikatauluihin vaan sopii. Ei montaa kertaa ole, kun on joutunut siirtämään tai unohtamaan omat menot lastenhoitajan puutteen vuoksi.

En muista, oonko maininnut aikasemmin, että mies menee olkapääleikkaukseen ensi viikolla. Oon salaa ehkä vähän ressannut sitä. Ai miksi, sehän on mun kanssa kotona koko loppuvuoden? Miten ihanaa?! EI!

Ensimmäiset viikot miehestä ei oo mulle juurikaan apua. Toinen käsi kipeänä ja sidottuna, huonoja yöunia ja vahvoja särkylääkkeitä. Lapsia en voi siis antaa hänen taakaksi ja vastuulle. Tiedän, että meillä  tulee olemaan kyllä kitkaa pariskuntana. Jo kerran tän saman leikkaus ruljanssin kokeneena, voin sanoa ettei helppoa tule olemaan ( ja viimeksi meillä oli vain 2lasta). 

Me ollaan pariskunta, joka ei tee yhdessä kaikkea ja hups..nyt se toinen onkin siinä koko ajan. Hermojen kiristystä luvassa, ihan varmasti!

Ollaan heitettykin huulta, että pitäiskö meidän hakea jo valmiiksi ne avioeropaperit, niin ei tartte kiukuspäissään maistraattiin asti lähteä? :D nooh, vitsi vitsi.

Mietin kauan tulenko mä pärjäämään seuraavat viikot, jolloin kaikki on mun harteilla? Jokainen ihminen tarvitsee omaa-aikaa. Jokainen ihminen tarvitsee yhteistä aikaa pariskuntana. Jokainen perhe pysyy ehjänä kun viettää yhdessä aikaa. 

Mietin ja mietin. Voisinko mä pyytää ulkopuolista apua? Ainut vastaus jonka mun pääkoppa antoi mulle oli, että " et voi!". Miksi mä pyytäisin apua, koska meillä ei ole sellaiseen tarvetta? Vaikka hermoa kiristää välillä niin lujaa tää arki ja uhmakohtaukset, en koe tätä ylitsepääsemättömäksi. 

Mutta.. Mitä sitten jos ja KUN mä pyöritän tätä kaikkea yksin? Ja mitä muut ajattelee? Joku varmaan luulee sitten, että nyt ne on ihan loppu? 

Kirjoitin jokin aika sitten instagram kuvaan ajatuksia sen ajan fiiliksestä. Se koski arjen alkua pitkän loman jälkeen. Muistan edelleen sen fiiliksen, mikä valtas mut elokuun puolessa välissä, kokonaisen viikon. Muistan, kuinka sanoin palkitsevani itseni jos selviän hengissä tästä syksystä. Kaikkia kiukutti ja väsytti, koska kesän oli saanut nukkua ja olla niin kuin parhaaksi näki. Onneks, nyt kun arki on pyörinyt jo usemman viikon, ei oo ongelmaa. Alkukankeutta siis!

Asiaan..

Sain siihen kuvan/videon alle kommentin, joka lämmitti silloin sydäntä (se meni jotenkin näin):

"Sanna, jos tarttet joku päivä apua niin ilmota mulle!"

Lasten myötä oon oppinut elämään vähän nykyhetkeä edellä. Nyt ajatukset on ollu jo usemman viikon ensi viikossa ja sitä seuraavissa viikoissa.

Otin puhelimen käteen ja aloin kirjoittamaan viestiä noin viikko sitten. Kyllä, viikko sitten, ja edelleen se odotti sitä lähtemistä vastaanottajalle. Joka kerta pyyhin tekstin, jossa pyysin pientä lastenhoitoa apua silloi tällöin tuleville viikoille.

Lopulta päätin unohtaa täysin sen mitä pääkoppa "kielsi" pyytämää. Pähkäilin ja tunnustelin. Tulin siihen tulokseen, että hitto vie, kyllä mä olen pienen apukäden ansainnut silloin tällöin. Ja suotavaakin se on! Kaikkia ajatellen.

En halua pyytää koko ajan isovanhempia. Enkä missään nimessä halua täysin tuntematonta henkilöä katsomaan hetken lasten perään. Lopulta..Lähetin viestin ja sain ihanan vastauksen. Kivi tippui sydämeltä. Nyt tiedän TÄYSIN, että meillä ei oo mitään hätää seuraavina viikkoina. Avun pyytäminen oli itselle vaikeaa, todella vaikeaa, koska en koe sitä tarpeelliseksi "normi arjen" keskellä, mutta nyt tilanne tulee olemaan täysin toinen. En koe olevani huono tai epäonnistunut äiti, koska pyysin apua. Päinvastoin, tunnen olevani vahvempi kun aikoihin.

 Ja tiedoksi teille, jotka aijotte puida nyt mun vireystasoa ja tapaa toimia äitinä, en aijo edes vaivautua miettimään mitä muut ajattelee. Tää oli paras idis piiitkään aikaan. :)

Kiitos Wilhelmiinalle, sun sydän on täyttä kultaa.

Sanna

Onko muilla ollut ulkopuolista lastenhoitoapua? Vastaan vai puolesta?

..koska mä en olekkaan superäiti

Saan usein kuulla siitä kuinka mä oon niin "superäiti". Kuinka muut "ihailee mun asennetta ja työtä". Kuinka mä oon  "usein heidän ajatuksissa". Tälläisiä kommenteja on ihana kuulla, mutta välillä tekis mieli huutaa että "antakaa olla!", koska en mä oikeasti ole mikään superiensuper.

Mikä musta tekee niin "superin?" Se että oon nuorena hankkinut lapset ja hoidan niitä itse? Vai se että niitä on useampi? Vai se, että meidän arki näyttää ulospäin todella rauhalliselta ja "kauniilta"? 

Faktahan on se, että meillä on ihan samanlaista lapsiperhearkea kuin useammassa muussakin perheessä. Meillä näyttäytyy välillä sisääntultaessa kenkähelvetti ja mattoa saa etsiä ulkovaatteiden alta. Välillä meillä on ruokaa pitkin keittiönpöydän jalkoja ja tuoleja. Pyykkikorin tyhjäksi saamiseen tarvittais vähintään 5pesukonetta.

Soitin viime viikon torstaina ystävälle, jonka kanssa ei arkihommien takia ehditä usein nähdä. Tuli sellainen fiilis, että me molemmat kaivattais nyt pieni nollaus arjesta. En tarkota nyt että "tuopit kumoon ja päätäyteen", vaan ihan rauhallista nollausta. Soitin ystävän miehelle ja pyysin sen pitämään huolta, että vaimo olis kotosalla sunnuntaina klo 12. 

Yllätin ystävän oven takaa ja ensimmäiset sanat oli "eeei. Ihan oikeesti. Mä en jaksa just nyt mitään!".

Jos totta puhutaan, ajattelin hetken jo että tää yllätys oli ihan paska homma, mutta oivalsin niistä sanoista että tää tulee niin tarpeeseen.

Lähdettiin kohti ihanaa Öjenin luontopolkua. Edessä oli 4.5km hiljaista metsäpolkua, loput saatiin päättää itse. Ohitettiin yleinen nuotiopaikka, sillä siellä istui useampi korva- ja suupari. Metsässä kävellessä, tajusin jutellessa, että me oltiin molemmat niin sen tarpeessa. Pystyit kertomaan mitkä on sen ajan fiilikset ja mikä parasta, se toinen tajus heti mitä sä tarkotit.

Istuttiin istuinalusille keskelle hiljaista metsää. Aurinkopaistoi puiden lomasta ja oli niin hiljaista. Niin hiljaista että teki mieli sulkea silmät ja heittäytyä sammaleelle. 

Kaivoin mutakakun repusta. Nauru ja ajatukset täytti sen metsän. 

Mun yks "puheenaihe" olikin tää "supermutsius", joka on ajoittain alkanut "ahdistamaan" mua.

Tykkään itse jakaa somessa kuvia sekä blogissa ajatuksia meidän arjesta, kodista ja itsestä. Normaaliin tapaan-- Some on muovannut musta tietynlaisen kuvan jokaiselle ja useampi ihminen on muovannut mut sinne "supermutsi" muottiin. On ollut kuitenkin ihana saada kuulla, että mä olen oikeastikin juuri sellainen kun some on antanut olettaa. Koska sitä mä haluankin!

Mä haluan elää kulissitontaelämää, en halua että ihmiset luulee mun olevan super. Koska..Mä en ole! Oon ihan samanlainen äiti, ihminen, vaimo, työntekijä ja ystävä, kuin muutkin.

Välillä mua huvittaa ja välillä mua ei huvita yhtään mikään. Osaan käyttäytyä, mutta joskus mulla on hermo niin kireellä että hävettää myöhemmin oma käytös. Välillä on kiva touhata lasten kanssa leikkipuistoissa ja leluilla, mutta joskus mä passitan heidät tekemään itse hiekkakakut ja legolinnat. Rakastan kotiruokaa, mutta aina vaan ei huvita alkaa kuoria sitä 3kg perunoita, jotka riittää meidän perheessä max lounaalle ja päivälliselle, vaan silloin tyydytään pakastimen anteihin esim. Ranskalaisiin. Mutta oikeast, tuo on mun mielestä niin sitä normaalia "negatiivista", että miks mun pitäis valittaa siitä? En mä halua tehdä kärpäsestä härkästä.

Uskallan väittää, että me ollaan miehen kanssa oikeasti jossain määrin aika supereita, mutta kaikki lähtee omasta asenteesta. Mä olen päättänyt että me selvitään. Mun mies on päättänyt, että me selvitään. Meillä se elämä on nyt tälläistä ja jos me halutaan tehdä siitä hankalaa, se on hankalaa! Mutta miettikää nyt.. On olemassa ihmisiä jotka tekis mitä vaan, että sais elää meidän elämää. Että ne sais olla yhtäkkiä esim lapsettomina suurlapsiperheellisiä. Jokainen meistä on superäiti ja isä, oli sitten 1 tai 5 lasta. 

Miksi muut ajattelee sitten meidän olevan "supereita", koska ei mekään ajatella että "ompa tuo 2 lapsinen perhe huonompi perhe kun me!!".

Asian toinen ääripää on sitten taas se, että jos mä olen joskus valittanut että en jaksa, on mut leimattu heti väsyneeksi äidiks. "Itsepähän on lapsensa hankkinut" tai sitten aletaan puimaan että " tekeeköhän se mies mtn". Jokainen, joka on saanut kokea vanhemmuuden tietää, että väsymys ja "antakaa mun olla!" Fiilis tulee ihan varmasti.

Pliis, Haluan olla sunkin silmissä ihan tavallinen äiti, koska sellainen mä olen.

Sanna

Millaisena te näätte tän kaiken? Haluaisitteko te olla "supereita"? 

Miks hitto me ollaan ryhdytty tähän kaikkeen?

Meillä asustaa tällä hetkellä eskarikiukun omaava poika, pikkueskarilainen joka luulee tietävänsä kaiken, 2vuotiaat kaksospojat jotka uhmaa kaikin tavoin sekä vauva joka on oppinut mikä on omatahto ja että vierastaessa voi huutaa kun hyeena. Ajoittain, meillä vallitsee siis aikamoinen konsertti. Siihen päälle vielä elämisen äänet. Sekametelisoppa on valmis! 

On päiviä kun ei millään jaksais alkaa kuunnella sitä samaa virttä

"Tää ruoka on pahaa"

"Se oli mulla!"

"Sä oot tyhmä!"

"Mä en oo sun lapsi!"

"Toi löi mua!"

Ovet paukkuu ja balalaikka soi!!!

On päiviä, kun tulee mietettyä "miks hitto me ollaan ryhdytty tähän kaikkeen?". Em nyt ihan 100% oo tuota mieltä, mutta välillä vaan palaa käpy siihen ainaiseen valittamiseen ja huutamiseen.

Millainen mä sitten oo ollu lapsena? No varmasti ihan samanlainen. Lapset on lapsia ja niiden kuuluu uhmata ja oppia sen kautta. Aikuiset taas on aikuisia ja niiden tehtävä on opettaa mikä on oikein ja mikä ei. Harmi, ettei meihin vanhempiin olla vielä keksitty asentaa "äänien vaimenninta", mutta sen voin kertoa, että sitä ääntä ja kiukkua oppii kyllä itse suodattamaan. Miettikää, jos mä savuttaisin jokaisesta riidasta ja yhteenotosta? Mä saisin olla vaahtopäänä aamusta iltaan.

Tähän sotatantereeseen on jo niin tottunut ja asettunu. Joskus kun saa hiukan pidemmän hetken hiljaisuutta ja aikaa ilman lapsia, huomaa jollain tapaa olonsa hassuksi. En osaa selittää sitä olotilaa, mutta kuvitelkaa itse.

--> aamulla klo 7 alkaa tohina ja se tekeminen jatkuu lähes taukoamatta ilta 20 saakka. Mun kroppa ja pääkoppa on niin tottunut tähän tekemiseen (joka ei lopu), jotta en osaa välttämättä pysähdyksen (vapaa-ajan) tultua välttämättä pysähtyäkkään niin kuin olin olettanut. Uskoisin näin. 

Tällä hetkellä meillä on siis aika äänentäyteistä elämää, mutta kliseinen "mitään en vaihtais", pätee kyllä tähän kohtaan.

Se tunne, mitä lapset antaa vanhemmille, ei ole edes sanoinkuvattavissa. Se, joka ei oo koskaan kokenut rakkautta omaa lasta kohtaan, ei osaa edes kuvitella miltä se tunne tuntuisi. Se tunne, mitä synnytyksen jälkeen koet parhaimmillasi lasta kohtaan, on potenssiintuhat muutamien vuosien kuluttua itse synnytyksestä. Lapset ottaa paljon, mutta antaa niin paljon enemmän.

Välillä sitä myös miettii, millaista meidän elämä olisi jos meillä ei olisi näin monta lasta? En osaa edes kuvitella sellaista vaihtoehtoa. Meille on suotu alle kuudessa vuodessa 5 tervettä ja omantahdon omaavaa lasta, ja hyvä niin. Lapsi, joka osaa ja uskaltaa näyttää tunteensa, on tasapainoinen ja luottavainen. Tiedän että sitten joskus, kun tää kiukkuaminen loppuu (useiden vuosien päästä!) kaipaan tätä täysillä volumeilla elämistä. Kaipaan sitä kun jouduin katsoa takavasemmalle ja hymyillä salaa lapselta sille kiukkupuuskalle, kaipaan varmasti aikoja, jolloin mulla oli lähes toistakymmentä toistaan kauniimpaa nimeä (tyhmä, idiootti, ärsyttävä, laiska, lihava, rumahiuksinen .........). Kaipaan aikaa, jolloin joku oli jatkuvasti vailla mun läsnäoloa ja huomiota.

Lapset on vain kerran pieniä, joten nautitaanhan kaikki siitä. Tulee huonoja ja tulee hyviä päiviä, kaikki on kuitenkin ihan yhtäarvokkaita ja tärkeitä.

Esikoisen sanoja lainatakseni "äiti, kerro mulle sitten isona kuinka mä kiukuttelin".

VARMASTI KERRON <3

Sanna

Millaisia ajatuksia tää herätti? Saako teidän mielestä vanhemmat haaveilla jollain tasolla ajasta ilman lapsia, jos kerran niitä lapsia on tietoisesti hankkinut?

MUN päivä +ale juttuja lukijoille

IKuka muistaa edellisen postauksen, jossa kerroin siitä,  kuinka tärkeetä on tykätä itsestä? Se, että panostaa itseensä edes hitusen joka kuukausi, tekee niin hyvää mielelle!

Eilen mulla oli sellainen päivä. Tämän kuun "mun päivä" piti sisällä vaikka ja mitä. Sain kesällä mieheltä lahjakortin kampaajale. Olin käynyt kyseisessä kampaamossa jo aijemmin, joten odotin kun kuuta nousevaa, milloin pääsisin käyttämään lahjakortin. Istuin kaikessa rauhassa kampaamossa 3.5h. Rupateltiin, naurettiin ja mä.. Nautin! Sain juoda kupollisen, jos toisenkin kuumaa kaffia ja nauttia kun joku loihti mun kotiäiti nutturasta taas nätin. Mun luottokampaamo on ehdottomasti VELVET!

Ellet oo vielä testannu niin mee ihmeessä. Ja jos tuntuu, että "ei kukaan osaa tehdä sellasia hiuksia kun mä haluan", niin täällä osataan. Kiitos Satu ihan törky paljon.

Kyllä ne oli päässy jo niiiiin kamalan näkösiks. Huh huh!! Tiesin että ne oli kamalat, sen takia ne useimmiten olikin kiinni, mutta nöitä kuvia katsoessa sen kamaluuden vasta tajus oikeesti. Hyi.... :D

Jotta elämä ei olis aina niin tasasta, vaan vaihtelu virkistää, sai niskasta lähteä myös pieni tukko hiuksia ;)

Olisin ollut tän reissun jälkeen jo niin tyytyväinen, että olisin jaksanut taas hymyillen ens kuuhun, mutta koska mulla on niin ihana luotto kosmetologi, oli mun pakko päästä vielä sinne huoltamaan ripset ja kulmat. Sain hätähousuna jo pienen pienellä varotusajalla tälle viikolle ripsihuoltoajan ja hyvä niin, meillä kun pukkaa taas tekemistä jossa on kiva näyttää ihmiseltä :D

Alku ilta jatkui siis höpötellen ja nauraen. Siinä viltin alla maatessa hurahti aika taas kun siivillä, vaikkakin keksittiin koko ajan lisää tekemistä. Ripsien ja kulmien lisäks, sokeroitiin viiksikarvat pois ja nyt kelpaa! Kiitos Kaisa! Ihan huippua kun oot tollanen :)

Muistuttaneen vielä kaikille, että alennuskoodilla kiljusten herrasväki, saatte 30.9 saakka

Uudet ripset 65€/huolto 50€

Ja kaikki muut hoidot -10%

Kaisa palvelee sekä Vaasassa, että Seinäjoella

Ei muuta kun varaamaan aikaa, joko facebookin kautta tai puhelimitse

045 632406

Näin rento fiilis on meikäläisellä kun makoilen kosmetologin luona :D

Kuinkas muut, panostatteko itseenne, vai onko se teidän mielestä "turhaa"?

Tänään meillä on kauan odotetut BBQ juhlat. Ystävä pariskunta järkkäs tänä vuonna nää kyseiset juhlat, kun meidän "vuoro" oli edellisvuonna kestittää kaverit. Ihan huippua kun on tälläisiä ystäviä. Ja ihan super huippua, että meillä on ihana tukiverkosto. Meidän pojat on tosi harvoin yökylässä missään ja yleensä silloin jos on tarvetta se onnistuu. Oma hommansahan se on aina. Nytkin lapset menee 3eripaikkaan ja ihan syystä. Ymmärrän täysin, ettei ihan kuka vaan ota 5 alle kouluikäistä poikaa kerralla hoitoon. Toisaalta tää "ripottelu" yökyläily tekee hyvää yhdelle sun toiselle. Lapset nauttii varmasti ihan älyttömästi. 

Tänään siis tiedossa hyvää ruokaa ja naurua. Mölkkyä ja rentoutumista. Meitä miehen kanssa koti kutsuu jo hyvissä ajoin, koska huomenna ollaan jäähalilla jo aamulla varhain isompien lasten kanssa luistelukoulussa :)

Super ihanaa viikonloppua

Sanna

Kampaajalle mars

Meikäläinen pääsee taas prjantaina kauan odotetusti istumaan kampaajantuoliin. Ihana päästä laittamaan tätä kotiäidin pehkoa kuntoon.nnyt vaan alkaa olla valinnan vaikeus.

Tumma vai vaalea? Jos vaalea niin kylmä vai lämmin? Jos tumma niin punertava vai täysruskea? Kokopään väri, liukuväri vai raidat? Puolipitkä vai pitkä?

Toisaalta huvittais pitää tätä vaaleaa, koska kovan vaivannäön jälkeen ollaan päästy siitä mustanruskeasta tähän pisteeseen. Hankalaa!!

Onneks osaaviin käsiin ollaan menossa, joten eiköhän sieltä saa vähä vinkkiä ja mielipidettä mikä olis hyvä.

Vaihe vaiheelta ollaan menty vaaleammaksi.. Ehkä mä jatkan vielä tätä projektia, mutta tyvinsaa pysyä kyllä tummana. Ihan blondiks ei olla kuitenkaan heittäytymässä. Semmonen fiilis on ainakin 2/3 ajasta.

Mitä mieltä?

Vai pitäiskö lähteä oikeen tälle linjalle...

Monikkoperheellisen plussat

Meidän naapuri aikoinaan tokas jotenkin näin:

"Taasko teillä on jotain tapahtumaa? Kyllä meidänkin täytyy hankkia kaksoset niin pääsee mukaan tollasiin!"

Vaasan seudulla on ihan törky hyvät mahdollisuudet saada vertaistukea kaksosuuden astuessa elämään. Me itse käytiin miehen kanssa monikkovalmennuksissa ja ei voi muuta sanoa kun että mahtavaa toimintaa yhdistykseltä. Kaikki työ perustuu vapaaehtoistyöhön, mutta silti hommat hoidetaan huolella loppuun saakka (nykypäivänä kun kaikesta täytyy maksaa?!). Multa kysyttiin viime vuoden puolella, haluaisinko lähteä mukaan toimintaan. Totta kai!! 

Muistan kuinka kiva oli itse aikoinaan saada kuulla niitä kokemuksia jo monikko vanhemmilta. Niin kuin on erilaisia lapsia, on myös erilaisia vanhempia. Oli mukava saada kuulla kuinka jokainen on kokenut kaksosuuden ja kuinka sen kanssa on toiminut, ihan erilaisin tavoin.

Tänäkin vuonna 850 perhettä saa kaksoset tai jopa kolmoset ja varmasti tuplaonni suodaan useammalle perheelle täällä Vaasassa ja lähikunnissa. Te joille tämä on ajankohtaista, Tulkaa ihmeessä mukaan monikkoperhevalmennukseen. Meikäläinenkin istuu kertomassa omia kokemuksia, jos vain saadaan miehen työvuorot mätsäämään valmennusaikojen kanssa.

Jos koet jo tietäväsi tarpeeksi,älä epäröi hetkeäkään, tule silti! Niin mäkin aikoinani tein. Vaikka olin haalinut jo kaiken infon netistä. Oli ihana kuulla kuinka muut on kokenut kaiken--odotuksen ja arjen.

Ja oikeasti, yhtään värikynää käyttämättä, meidän yhdistyksestä saat ystäviä. Meillä on huippujengi koossa. On mukava viettää monikkoäitien iltoja ja yhteisiä monikkoperhepäiviä, kun ilmapiiri on niin rento. Ei oo väliä oletko sä alle 20v vai +30v, sulla monikkovanhempana on varmasti paikka meidän seurassa :)

Kerrottaneen vielä, että Vaasan Seudun Monikkoyhdistys sai rahallisen stipendin viime vuonna suurimmasta panostuksesta ja "eteenpäin viennistä".  Eikä suotta! Myös uusia jäseniä saatiin huima määrä lisää mukaan. Kiitos jokaiselle teistä! Kyllä tuplana kaikki on kivempaa ;)

Ikuisuuden tatuointi. Ikuisuuden lapseni

Oon kauan haaveillut tatuoinnista. Tiesin, että haluaisin ikuisuuden symbolin niskaan. Samaan aikaan mietin kovasti, kuinka saisin lasten nimet tatuoitua nätisti, kunnes se ajatus tuli..

Mun lapset on ikuisesti mun. Miksi en siis laittaisi niiden nimiä koristamaan ikuisuuden symbolia?! Siinäpä se!! Taitava tatuoija teki mun päävision ja sanojen perusteella kuvan ja se oli mahtava. Suorastaan tyrmäävä!!! En osannut odottaa edes mitään näin kaunista!!

Nyt kun turvotus ja punotus on lähteny, on se entistä upeempi.

Monea on mietityttäny, oliko meidän lapset nyt tässä? Noh, ei kai? Ehkä oli? En mä tiedä. Jos ei, niin

siihen seuraavaan lapseen tulee menemään silti vielä useampi vuosi. Iltatähti saa sitten oman ikuisuuden piirrustuksen, jos sikseen tulee. :)

Mitä tykkäsitte? Ja mitä mieltä ylipäätään, onko humpuukia vai ei? Onko muilla tatuoituna jotain omista lapsista (kuva, teksti yms)?