Mikä oot ammatilta?
Oon ammatiltani lähihoitaja. Valmistunut oon 2009, eli menin ammattikouluun suoraan peruskoulusta. Suuntauduin lopulta mielenterveys- ja päihdetyön puolelle. Se tuntui jotenkin "alueelta", josta en vielä niin tiennyt, mutta olin valmis opettelemaan. Lapsia ja vanhuksia oli tullut siihen mennessä hoidettua jo kaikin eri tavoin (kotihoito, laitoshoito, päiväkoti, kotona), joten jäljelle jäi mielenterveys ja päihde. Valinta osui kyllä nappiin. Sain jo ennen kun valmistuin, niin työpaikan. Ehdin olla psykiatrian puolella töissä vuoden, kunnes jäin ensimmäiselle äitiyslomalle. Välillä kaipaan kovastikin takas töihin psykiatrian puolelle, mutta saa nähdä mistä sitä itsensä löytää kun töihin paluu tulee ajankohtaiseksi.
Ootko aina halunnut monta lasta?
Multa on kysytty tätä usein ja oon miettinyt tätä sitäkin useammin. Rehellisesti sanottuna, ehkä mä en oo halunnu? Tai ainakaan pitäny sitä jotenkin "mahdollisena" vaihtoehtona. Ekan jälkeen toki toivoi sitä leikkikaveria pienellä ikäerolla (joka sitten toteutuikin heti). Kahden jälkeen jäi jotenkin kuitenkin fiilis, että 3lasta olis se ihanteellinen luku. Meidän iloksi sieltä tosiaan tulikin samalla kertaa se kolmas sekä neljäs. Vielä kaksosten jälkeenkään ei tullut semmonen fiilis, että "ei enään ikinä lapsia", joka hämmästytti ihmisiä. Ehkä just siks, että neljäkin on jo nykypäivänä "paljon"?
Nuorimmaista aloin odottaa kun kaksosilla oli ikää 9kk. Ja sekään ei ole mikään salaisuus, että meidän pienin on meidän suurista suurin ja ihanin ylläri. Nyt jotenkin tuntuu, että meidän lapsiluku on täynnä. Nyt voin sen jotenkin todeta oikeasti ääneen. Mutta vastaus kysymykseen: ei, en ole aina halunnut montaa lasta.
Mikä on parasta kotiäitiydessä? Entä ärsyttävintä/tylsintä/raskainta?
Kotiäitiydessä parasta on ehdottomasti se, että voit suunnitella itse päivät. Jos sua ei huvita tehdä jotain, niin sitten sitä ei tehdä. Lapsilta saadut hellyyden osotukset ja tiukat kysymykset on välillä aika kivoja, ja ne antaa voimaa. Oon myös äiti, joka kaipaa muutakin elämää kun ne omat lapset. Useimmiten me nähdäänkin niitä "mammakavereita". Siitä nauttii lapset ja äidit.
Suurin miinus on RIITTÄMÄTTÖMYYS, ei tarvinnut edes miettiä kahta kertaa. Varsinkin kun lapsia on useampi, on se vaan kylmä totuus, että aina ei itse voi olla avuksi just samalla hetkellä kun toinen pyytää. Onneks meille se on arkipäivää ja lapset on oppinu elämään näin. Niille siinä ei oo mitään ihmeellistä, mutta itteä se häiritsee ja harmittaa usein. Lähes päivittäin. Onneksi siitä ei oo kärsinyt ketään. Lapset on oppinut odottamaan omaa vuoroansa ja samalla myös avunantaminen on meidän lapsille tullut tutuksi eleeksi.
Kiukkuaminen ja kiusanteko ilman syytä, on toinen asia joka todella ottaa aivoon. Sen voi allekirjoittaa varmasti jokainen vanhempi? Ja meillä kun niitä kiukunkohteita saattaa olla pahimmassa tapauksessa 7kipaletta, ei ilmapiiri oo mikään kovin mukava :D
Millainen koti teillä on?
Asutaan yksitasoisessa rivitalossa. 80m2. 4h+k. Moni kauhistelee kuinka me oikeen mahdutaan tänne, mutta nou hätä--hyvin mahdutaan. Sopu sijaa antaa :) ainut suuri miinus on lämpimän varaston puuttuminen. Meillä on siis kaikki talvivaatteista kesävaatteisiin sisällä kaapissa. Joulukoristeet ja varapatjat, mutta Hyvin ne saa kuitenkin kaappiin piiloon ;)
Kuvat napattu arkistoista..
Onko se unelmien koti?
Ei ole unelmien koti. Kyllä se on se omakotitalo, mistä varmasti jokainen lapsiperheellinen unelmoi. Tää on kuitenkin koti, joka tuntuu kodilta, eli vasta unelman tullessa kohdalle luovutaan tästä asunnosta :)
Kuinka kauan olette olleet miehesi kanssa yhdessä?
N 10vuotta. Ensimmäiset pari vuotta vähän oltiin ja ei oltu. Vuodesta 2008 kuitenkin ollaan lyöty hynttyyt yhteen ja tässä sitä ollaan.
Millaisena kuvittelet elämänne 10 vuoden päästä?
Mä olen töissä, ehkä jossain muualla kun omalla alalla. Ikää silloin on "JO" 37. Hui. Lapset on jo esiteinejä, teinejä ja lähes täysi-ikäisiä. Meillä on se unelmien omakotitalo. Ei todellakaan yhtäkään elukka :D paikkakuntakin saattaa olla ihan joku muu. Elämä näyttää.
Mitä sanoisit suurperheestä haaveilevalle?
Aina ei kannata vain haaveilla ja "jossitella". Unelmat on tehty toteutettaviksi. En itsekkään ole koskaan haaveillut suurperheestä, mutta nyt, nyt tää on mun unelma ja oon saanut sen toteutettua. Se on totta, että helpolla tästä ei pääse. Ja sekin pitää myös osittain paikkansa, että ihan jokainen tästä ei varmasti selviä, ainakaan kuluttamatta akkuja kokonaan. Tää on hommaa, joka vaatii tieynlaista luonnetta ja haluamistahtoa. :) itse en olis ikinä uskonu olevani tässä, mutta tähän on tultu, enkä päivääkään vaihtais (vaikka välillä niin sanonkin ;) )
*Sanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti